Suomen ja Japanin väliset viralliset diplomaattisuhteet voidaan karkeasti jakaa kahteen jaksoon, ennen ja jälkeen 2. maailmansotaa. Ensimmäinen jakso koostuu aikavälistä 1919-1944 ja toinen aikajakso vuodesta 1952 aina nykypäiviimme saakka. Tämä kirjoitus sisältää joitakin välähdyksiä Keisarillisen Japanin lähetystön vaiheista Suomessa tämän ensimmäiseen, kenties hieman vähemmän tunnetun jakson aikana.

Kuten tunnettua, niin Suomi ensimmäisenä avasi viralliset diplomaattisuhteet maittemme välillä lähettämällä Gustav Ramstedtin Suomen asiamieheksi Tokioon jo vuonna 1919. Ramstedt yritti Tokiossa kovasti vaikuttaa siihen, että myös Japani avaisi edustuston Helsinkiin. Japanin näkökulmasta Suomi ei kuitenkaan tuolloin ollut diplomaattisuhteiden prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Kuitenkin tehtiin Gaimushossa vuonna 1921 päätös, jonka mukaan Tukholmaan vuonna 1904 avatun lähetystön lähettiläs akkreditoitaisiin myös Helsinkiin. Syynä oli lähinnä kasvava mielenkiinto Neuvosto-Venäjän toimia kohtaan. Tietojen keräily katsottiin helpommin voitavan tehdä Helsingistä käsin. Tätä tehtävää suorittamaan lähetettiin Tukholmasta Helsinkiin diplomaattinen asianhoitaja (charge d’affairs). Ensimmäinen asianhoitaja Helsingissä oli 1. lähetystösihteeri Nihei Hioji. Hän asettui asumaan Itäiseen Kaivopuistoon 9 b (nykyään Itäinen puistotie). Tietenkin myös lähettiläät itse  kävivät Helsingissä, ainakin valtuuskirjan luovuttamisen yhteydessä. Ensimmäinen lähettiläs joka näissä asioissa vieraili Helsingissä oli Hata Ryutaro (lähettiläänä vuosina 1921-1925). Hänen seuraajansa Nagai Matsuzo toimi lähettiläänä Tukholmassa vuosina 1925-1928.  Tuona aikana katsottiin ilmeisesti Tokiossa että Suomesta käsin pitäisi tehokkaammin tarkkailla Venäjän sotilaspoliittisia aikeita. Olihan Suomi sitä paitsi vankasti anti-bolshevistinen maa kuten Japanikin. Siksi korotettiin vuonna 1927 Japanin diplomaattiedustus Suomessa. Tästä lähtien edustuston nimi oli: Legation du Japon, Helsingfors. Asianhoitajaksi lähetettiin aikaisemmin mm. Harbinissa ja Vladivostokissa Japanin vara-konsulina toiminut Gunji Tomomaru. Hän oli Japanissa mainetta niittäneen Kuriilien saarten kehittäjän, meriupseerin ja seikkailijan Gunji Shigetadan poika. Sosiaalinen Gunji pystyi  luomaan varsin laajan kontaktiverkoston Suomessa, mikä oli hyödyksi hänen seuraajilleen.  Vuosina 1927-1931 Suomessa asuva Gunji asui perheensä kanssa Eirassa osoitteella Ehrensvärdintie 1, mikä myös oli vaatimattoman konsulaatin osoite. Kesäisin perheellä oli vuokrattuna huvila Kauniaisissa. Gunji osasi sujuvasti puhua venäjää ja oli palvellut aikaisemmin varakonsulina sekä Khabarovskissa että Vladivostokissa. Venäjän kielen taito pidettiin tärkeänä myöhemminkin Suomeen lähetetyille japanilaisille diplomaateille. Vuonna 1931 Gunji siirrettiin uusiin tehtäviin ja tilalle tuli Ishii Ko, joka toimi asianhoitajana vuosina 1931-1932.

Mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti on että myöhemmin kuuluisaksi tullut valtiomies Yoshida Shigeru vuonna 1928 lyhyen ajan toimi ministerinä Japanin Tukholman lähetystössä, vastuualueenaan myös Suomi. Vuonna 1930 Shigeru nimitettiin suurlähettilääksi Italiaan ja vuonna 1936 Englantiin.  Varsinaisen elämäntyönsä hän kuitenkin teki sodan jälkeen ollessaan Japanin pääministerinä ja ulkoministerinä useaan otteeseen 1940-50 luvulla. Siinä ominaisuudessa Shigeru myös vuonna 1951 allekirjoitti rauhansopimuksen Amerikan kanssa (San Franciscon rauhansopimus).

Seuraava Suomeen akkreditoitu Japanin lähettiläs oli vuosina 1929-1933 lähettiläänä toiminut varakreivi Mushakoji Kintomo. Ruotsista hän sitten siirtyi Saksaan ja toimi Japanin Berliinin lähettiläänä vuosina 1934-1937. Tuona aikana hän Japanin puolesta neuvotteli ja 25.11.1936 allekirjoitti nk. Antikomintern-sopimuksen, johon myös Italia liittyi seuraavana vuonna (sopimuksen 5-vuotispäivänä vuonna 1941 myös Suomi liittyi Antikomintern-sopimukseen). Sodan jälkeen Mushakoji joutui miehittäjien toimesta disponibiliteettiin, mutta hän toimi vielä vuosina 1952-1955 Japani-Saksa seuran puheenjohtajana.

Viimeinen Japanin Ruotsin (ja Suomen) lähettiläistä ennen Helsinkiin avattavaa lähetystöä oli Shiratori Toshio, joka toimi lähettiläänä  vuosina 1933-1937.  Hän kävi Helsingissä antamassa valtakirjansa presidentille vuonna 1934. Shiratori nimitettiin vuonna 1938 Japanin Italian lähettilääksi ja siinä ominaisuudessaan hän oli keskeinen tekijä nk. Kolmivaltasopimuksen sopimisessa Japanin, Saksan ja Italian väillä vuonna 1940. Tämä sopimus sitoi nk. akselivallat yhteen ja myötävaikutti Japanin yllätyshyökkäyksen toteuttamiseen Pearl Harboriin 7.12. 1941. Shiratori palasi Japaniin vuoden 1940 lopulla ja toimi ulkoministeriön taustatekijänä sodan aikana. Japanin hävittyä sodan hän joutui syytettyjen penkille Tokion kansainvälisessä sotatuomioistuimessa ja hän sai hatarin perustein elinikäisen vankilatuomion. Hän kuoli Sugamon vankilassa vuonna 1949.

Ennen lähetystön avaamista Suomeen Japanin armeijan johto oli jo päättänyt lähettää oman edustajansa Suomeen. Tämä oli majuri Terada Seiichi, joka saapui Suomeen huhtikuussa 1934. Hän toimi varsin ponnekkaasti Suomen ja Japanin välisten suhteiden lujittamisen puolesta ja toimi mm. aktiivisesti vuonna 1935 perustetun Suomalais-Japanilaisen yhdistyksen piirissä, kuten hänen seuraajakin majuri Kato Yoshihide. Samoihin aikoihin paroni Mitsui Takaharu lahjoitti huomattavan summan Helsingin Yliopiston kirjastolle Japanilaisen instituutin ja kirjaston perustamista varten.  Suomalais-Japaniliselta yhdistykseltä saadun lisäavustuksen avulla saatiin kirjastolle vuonna 1936 hankituksi varsin laajan japaninkielisistä kirjoista koostuvan kokoelman, joka nykyään on osana kansalliskirjaston Japonica-kokoelmaa. Paroni Mitsuin rahasto on edelleen olemassa.

Vuonna 1936 Gaimusho vihdoin antoi luvan lähetystön avaamiseksi Helsinkiin. Virallisesti lähetystö aloitti toimintansa 1. marraskuuta 1936. Ensimmäisenä Keisarillisen Japanin Lähetystön lähettiläänä Suomessa toimi Sako Shuichi (1936-1938), joka Helsingissä otti tehtävänsä vastaan siihen asti Japanin asioita hoitavalta  Ichikawa Hikotarolta. Uusi lähettiläs asui aluksi edellisten asianhoitajien asunnossa osoitteella Puistokatu 11 B Eirassa. Kun seuraava suurlähettiläs sitten muutti uuteen residenssiin osoitteella Pohjoisranta 4 A 8 Kruunuhaassa (nk. Standertskjöldin talo), niin konsulaatin/kanslian osoitteeksi tuli Puistokatu 11 B. Lähetystö kuitenkin myöhemmin valitti että n. 2,5 km välimatka näitten toimipisteitten välillä teki toiminnasta hankalan ja vuonna 1943 kanslia siirtyi samaan osoitteeseen missä residenssikin sijaitsi. Myöhemmin Japanin sotilasattasea asui osoitteella Puistokatu 11 A.

Sakon ja hänen seuraajansa Sugishita Yujiron (1938-1940) toimiaikana Japanin lähetystössä Helsingissä työskenteli toinenkin mielenkiintoinen henkilö. Tämä oli Sugihara Chiune, joka toimi attaseana lähetystössä vuosina 1937-1939. Helsingistä hänet siirrettiin konsuliksi Riikaan Latviaan ja siellä hän niitti mainetta antamalla noin 6000 transit-viisumia lähinnä Puolasta paenneille juutalaisille pakolaisille. Näiden viisumien turvin nämä pakolaiset pääsivät Shanghaihin ja osaksi edelleen Japaniin, josta suurin osa sitten siirtyi Uudelle mantereelle. Tästä toiminnasta Sugihara on myöhemmin saanut nimen ”Japanin Schindler” ja hänet on kunnioitettu muistomerkillä mm. Tel Avivissa.

Kolmas Japanin lähettiläs oli Sakaya Tadashi, joka toimi lähettiläänä Suomessa vuoden 1940 lopusta aina lähetystön sulkemiseen saakka syyskuussa 1944. Hänellä oli kesäasunto Kauniaisissa sijaitsevassa Villa Hahlissa. Lähetystössä työskenteli tuolloin lähettilään lisäksi yksi lähetystöattasea sekä 2-3 sihteeriä. Sotilasattaseana toimi vuosina 1940-1944 eversti Onouchi Hiroshi.  Hänen apunaan oli 3-5 avustajaa, mukaan luettuna laivastoattasea. Tänä aikana suhteet Japani ja Suomen välillä olivat varsin lämpimät, taistelimmehan sodassa samalla puolella. Yhteistyö oli hedelmällinen varsinkin sotilastiedustelun puolella. Sotilasattasea ja hänen avustajat ylläpitivät tiiviit suhteet kollegoihinsa Suomen armeijassa (tästä yhteistyöstä on kirjoittaja kertonut artikkelissa Välähdyksiä Suomen ja Japanin sodanaikaisesta yhteistyöstä (1941-1944). Lippu ja Kunnia, Sotilasperinteen Seura  ry, Helsinki 2010). Kuitenkin se mutkikas tilanne, että Suomi soti Neuvostoliittoa vastaan, mutta Japani siinä vaiheessa ei, sekä Suomen varovaiset suhteet USA:han, jonka kanssa taas Japani oli sodassa, jonkin verran loi varjon muuten hyville suhteille.

Tässä yhteydessä on myös mainittava että Suomen tunnustettua Mantsukuon keisarikunnan 18.7.1941 niin myös Mantsukuo joulukuussa 1941 akkreditoi suurlähettilään Suomeen. Hän oli Berliinistä käsin toimiva Lü I-Wen (vastaavasti Suomen Tokion lähettiläs Gustaf Idman akkreditoitiin toimimaan erikoislähettiläänä Mantsukuossa).

Japanin Suomen lähetystö hoiti tietenkin ulkomaan edustustoille normaalia poliittista PR- sekä julkaisutoimintaa Suomessa. Lähetystöllä oli sanomalehtitoimisto, joka julkaisi tiedotteita sekä Suomen että Saksan kielellä (viimeksi mainittu nimellä Mitteilung der Presse-Abteilung, Dai-Nippon Gesandschaft). Mutta myös kulttuurisuhteita pyrittiin lähetystön puolelta vaalimaan. Helmikuussa vuonna 1941 solmittiin lähetystön ja Helsingin Yliopiston välillä sopimus, joka sisälsi mm. Japanin kulttuuria koskevan luentosarjan pitämistä yliopistossa. Tämän sopimuksen puitteissa myös ensimmäinen vieraileva Japanin kielen ja kulttuurin lehtori kutsuttiin Japanista Suomeen. Hän oli professori Kuwaki Tsutomu, joka piti luentoja yliopistossa aina jatkosodan päättymiseen sakka.

Osoituksena maittemme välisistä lämpimistä suhteista mainittakoon myös, että lähettiläs Sakaya Tadashi marraskuussa vuonna 1943 pyysi lupaa istuttaa 6-8 lehmusta Kruununhaassa Pohjoisranta 4:ssä sijaitsevan lähetystön ulkopuolelle. Tätä lahjoitusta muistuttamassa on lehmusrivistön alkupäässä paikalla muistokivi, jossa kahdella kotimaisella kielellä kerrotaan lehmusten historiasta. Välillä kivi on ollut hakoteillä ja asetettiin lopullisesti paikalle vasta vuonna 1982.

Tavanomaisen diplomaattikäytännön mukaisesti japanilaisillekin lähettiläille myönnettiin Suomen lähettiläsuran päätyttyä sopivan arvoasteisen kunniamerkin. Lähettiläille tämä merkitsi Suomen Valkoisen Ruusun Suurristi (SVR SR) ja lähetystön muulle henkilökunnalle tavallisesti SVR R I tai joissakin tapauksissa SVR K I. Ainoa lähettiläs jolle kunniamerkkiä todennäköisesti ei myönnetty, oli lähettiläs Sakaya, joka joutui poistumaan Suomesta erikoisissa olosuhteissa vuonna 1944. Japanin ja Suomen vastavuoroisesti myönnettyihin kunniamerkkeihin toivon vielä voivani palata erillisellä kirjoituksella.

Asiakirjoista löytyy lopuksi mielenkiintoinen tieto siitä, että Japani suunnitteli vielä vuonna 1943 lähettilään vaihtamista. Sillä 21.4.1943 japanilainen osapuoli pyysi agrementtiä uudelle lähettiläälle. Tämä oli Nankingissa lähetystöneuvoksena toiminut Nakamura Tyoichi. Tästä vaihdosta ei kuitenkaan tullut mitään, todennäköisesti yhä vaikeamman sotatilanteen takia, joka varsin tehokkaasti esti henkilöitten kuljettamista Japanista Eurooppaan.

Nämä muutokset maailmanpolitiikassa ja sotatilanteessa romuttivat lopuksi myös kaikki aikeet Japanin ja Suomen välisten hyvien suhteiden edelleen kehittämisestä. Suomen asema sodassa kävi kestämättömäksi ja Suomi joutui 19. syyskuuta 1944 tekemään erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa. Muutama päivä myöhemmin Suomi virallisesti ilmoitti Japanin lähetystön ministerille, että Suomi katkaisee diplomaattisuhteet Japaniin.  Syynä tähän oli Englannin ehdoton vaatimus. Tämä tosiasia myös epävirallisesti ilmoitettiin Japanin suurlähettiläälle. Lähetystön omaisuus ja jäljellä oleva arkisto luovutettiin Japanin hallituksen toivomuksesta suojeluvaltiona toimivalle Ruotsin lähetystölle, joka täten huolehti lähetystön henkilökunnasta sekä Suomessa asuvista japanilaisista kansalaisista. Myöhemmin lähetystön omaisuus siirrettiin Amerikan ja osittain Neuvostoliiton edustustoille.  Hieman myöhemmin päätettiin myös lopettaa Suomalais-Japanilaisen yhdistyksen toiminta. Viimeisenä toimenpiteenä lähetystön henkilökunta joutui poistumaan maasta. Lähettiläs Sakaya ja suurin osa henkilökunnasta palasi täten Japaniin Trans-Siperialaista rautatietä pitkin. Vasta vuonna 1953 Japani avasi uudelleen pääkonsulaatin Suomessa, joka vuonna 1958 jälleen korotettiin lähetystöksi.

Ronny Rönnqvist

Lähteet:

UM:n arkisto, Le Corps Diplomatique a Helsingfors, Suomen Valtiokalenteri

Juttu on julkaistu alun perin Tomo-lehdessä 1/2011

Kun itsenäinen Suomi alkoi luoda edustustoverkoston ympäri maailmaa, luonnollinen kohdemaa Aasiassa oli nouseva maailmanmahti Japani. Sieltä päin toivottiin myös pystyvänsä pitämään Neuvosto-Venäjän toimia Kaukoidässä paremmin silmällä. Japanin tunnustettua Suomen itsenäisyyden 23.5.1919 ryhdyttiin Suomen puolesta näin ollen toimenpiteisiin asianhoitajan (charge d’affairs) lähettämiseksi Tokioon. Kuten tiedämme, valinta osui Gustaf Ramstedtiin, joka vaiherikkaan matkan jälkeen saapui perille alkuvuonna 1920.

Asuttuaan tyttärensä Elman kanssa (myöhemmin rva Eero I. Järnefelt) ensin tilapäisissä tiloissa Tsukijien hotellissa, Ramstedt ja Suomen edustusto sai käyttöönsä Argentiinan entisen lähetystörakennuksen, joka sijaitsi Azabun lähetystöalueella. Alussa Ramstedt sai pärjätä yksin avustajana Elma tyttärensä, mutta joulukuussa 1920 maanmies, Venäjän armeijan entinen eversti Arthur E. Sevon palkattiin edustustoon tilapäiseksi avustajaksi. Ramstedtin toimialue oli käytännössä koko Kaukoitä. Japanissa suomalaisia oli vain kourallinen, mutta Kiinan mannermaalla heitä oli enemmän, sekä lähetyssaarnaajia että kaikenlaisia ”kauppamiehiä”.  Ramstedtin joutui selvittämään heidänkin asioita ja tämän takia hän joutui palkkaamaan joskus epämääräistäkin väkeä varakonsuleiksi mm. Vladivostokiin, Hankouhin ja Shanghaihin.

Eräs Ramstedtin saavutuksista oli muokata Japanin virallista mielipidettä Suomen asennetta suosivaksi kun Ahvenmaan kysymystä pohdittiin Kansainliitossa vuonna 1921. Tässä hän onnistui erinomaisesti. Suomessa oltiin kuitenkin joissakin piireissä tyytymättömiä Ramstedtin ja vuonna 1922 alettiin kyseenalaistaa koko lähetystön tarpeellisuutta lähinnä taloudellisin perustein. Lähetystö päätettiin sulkea ja Ramstedt kutsuttiin takaisin Helsinkiin maaliskuussa 1923.  Mutta päätöstä pyöritettiin pian sen jälkeen Helsingissä ja marraskuussa Ramstedtia nimitettiin uudestaan Suomen Tokion tilapäiseksi asiamieheksi. Joulun jälkeen hän palasi Tokioon Trans-Siperialaista rautatietä pitkin. Mukanaan hänellä tällä kertaa oli Suomessa lähetyssaarnaajaksi opiskellut Watanabe Tadao ja hänen Siiri vaimonsa  (o.s. Pitkänen). Watanabe toimi sitten Tokiossa Ramstedtin avustajana ja kääntäjänä.

Palattuaan Tokioon Ramstedt ei kuitenkaan voinut asua vanhassa lähetystössä. Vuoden 1923 syyskuussa tapahtunut maanjäristys oli vaurioittanut lähetystöä sen verran, että Ramstedt joutui tilapäisesti asumaan Imperial Hotellissa, jonne myös monet muut diplomaattikuntaan kuuluvat edustajat olivat muuttaneet. Pian sen jälkeen edustusto kuitenkin muutti Azabussa sijaitsevaan hotelli Yamagataan. Vasta vuonna 1924 lähetystö sai uudet edustavimmat tilat keskellä Aoyaman puistoa Tokiossa. Ramstedtista oli sillä välin Japanin kieltä jokseenkin hyvin taitavana tullut suosittu henkilö Tokion diplomaattipiireissä. Mutta edustuston niukat taloudelliset puitteet sekä kuumat kesät tekivät elämän Tokiossa aika ajoin epämukavaksi. Ramstedt myös halusi, että joku sopiva suomalainen nimitettäisiin attaseaksi Tokioon hänen avustajaksi. Useita henkilöitä oli ehdolla mutta syystä tai toisesta asia ei edennyt. Ramstedt alkoi väsyä diplomaattitouhuihin ja halusi takaisin Suomeen harrastamaan varsinaista leipätyötä, kielten tutkimista. Vihdoin Tokioon saapui vuonna 1928 nuori diplomaatinalku Helge von Knorring Ramstedtin avuksi. Hän jäikin moneksi vuodeksi Tokioon, mutta nuoruutensa takia häntä ei nimetty asianhoitajaksi. Sodan jälkeen von Knorring teki pitkän uran UM:ssä toimien Suomen lähettiläänä mm. Kiinassa, Sveitsissä, Portugalissa ja Alankomaissa.

Loppuvuonna 1929 Ramstedt vihdoin pääsi lähtemään Tokiosta. Hänen seuraajansa oli ministeri George Winckelmann joka saapui Tokioon ottamaan vastaan tehtävän Suomen asianhoitajana maaliskuun alussa 1930. Hän valitti heti, että lähetystön arkisto oli täysin hoitamaton. Ulkoministeriön kanssa käytiin myös pitkä vääntö siitä, saisiko lähetystö hankkia itselleen auton. Vuonna 1932 saatiin vihdoin hankittua lähetystön käyttöön 5 hengen Studebaker mallia 1927. Vuonna 1933 palkattiin vielä tilapäisesti neiti Aune Minkkistä arkistoa järjestämään. Tuolloin Japanin armeijan vaikutusvalta oli jo voimakkaassa nousussa ja Winckelmannin aikana sattui syyskuussa 1931 nk. ”Mantsurian välikohtaus”, joka oli alkulaukaus Japanin laajentumispyrkimyksiin Kiinan mantereella. Vuonna 1932 perustettiin Mantsukuon keisarikunta Japanin tuella. Tämä asiankulku johti Japanin eroon Kansainliitosta 27.3.1933. Kaikista näistä tapahtumista ja niiden taustoista Winckelmann säännöllisesti raportoi Helsinkiin. Kuriiriposti lähetettiin joko Moskovan tai USA:n kautta. Silloin tällöin lähetystö käytti tilapäisiä kuriireja.

Winckelmannin lähettiläsaika Tokiossa kesti runsaat kolme vuotta. Hänen seuraajansa oli Hugo Valvanne, joka otti tehtävänsä vastaan syyskuussa 1934. Samalla Suomen edustusto ylennettiin lähetystöksi. Lähettilään vaihdon aikana lähetystön attaseana ja vt. lähettiläänä toimi lyhyeen ajan edellä mainittu Helge von Knorring.  Vuodesta 1934 lähetystössä toimi lähetystöharjoittelijana Toivo Ilmari Kala, joka sitten vuonna 1940 siirtyi pääkonsuliksi Shangaihin. Lähetystön kielenkääntäjänä toimi tuolloin professori Hibi Bunsai. Toukokuusta 1937 lähtien henkilökuntaan liittyi vielä kolmaskin työntekijä. Hän oli Suomesta varta vasten Tokioon saapunut (ylimääräinen) kanslia-apulainen neiti Eeva Minkkinen, joka lienee ollut sukua aikaisemmin mainittuun Aune Minkkiseen. Vuodesta 1936 Osakassa/Kobessa toimi myös Suomen pääkonsulivirasto. Myöhemmin perustettiin sekä Yokohamaan että ja Daireniin mannermaalla Suomen varakonsulivirastoja. Näissä Suomea edustivat joko paikalliset ulkomaalaiset tai japanilaiset kunniakonsulit. Esimerkiksi Osakan kunniakonsulina toimi pitkään ruotsalainen Henrik Ouchterlony ja Yokohamassa Bertram Berrick.

Hugo Valvenne oli Ramstedtin tapaan tutkija-diplomaatti ja jonkinlainen kielinero. Väitetään että hän puhui tai ymmärsi 18 kieltä. Nuoruudessaan hän oli opiskellut mm. sanskritia ja palia. Tokiossa hän opiskeli myös japanin kieltä ja osasi ainakin välttävästi puhua japania lähettiläskautensa lopussa. Valvanteen lähettiläsaikana Japani koki suuria muutoksia. Armeijan nk. kodo-ha suuntauksen nuorten upseerien tyytymättömyys purkaantui useaan vallankaappausyritykseen, josta tunnetuin on nk. ni-ni-roku kaappausyritys lumisessa Tokiossa 26. helmikuuta vuonna 1936.  Seuraavana vuonna tapauhtui nk. Marco Polo-sillan välikohtaus Pekingin ulkopuolella, joka antoi Kanto-gunille (Kwantung armeija) syyn yleishyökkäykseen Kiinan mantereella. Kaikista näistä tapahtumista Valvanne raportoi seikkaperäisesti Helsinkiin.

Maiden välisissä kulttuurisuhteissa suuri tapahtuma oli Morimoto Kakutan Kalevala-käännöksen ilmestyminen vuonna 1937. Tokiossa lähettiläs Valvanne järjesti tapahtuman johdosta vastaanoton, johon Morimoton lisäksi osallistui huomattava määrä japanilaisia kulttuurihenkilöitä.

Vuonna 1939 tapahtui Suomen lähetystössä seuraava vaihdos, jolloin Karl Gustaf Idman nimitettiin Suomen Tokion lähettilääksi. Hänen aikana jo vuodesta 1930 vuokralla olleet lähetystön tilat osoitteella No. 62 Tansu-machi, Azabu-ku, Tokyo, siirtyi vuonna 1941 Suomen valtion omistukseen. Idmanin nimityksen aikoihin lähetystöön saapui myös avustajaksi Alexander Thesleff, joka kuitenkin helmikuussa 1941 nimitettiin varakonsuliksi New Yorkiin. Hänen seuraaja oli Veli Helenius, joka jäi Tokioon lähetystön sulkemiseen saakka vuonna 1944. Molemmat jatkoivat sodan jälkeen Ulkoministeriön palveluksessa ja tekivät ministeriössä pitkän uran, Thesleff Suomen Luxembourgin ja Argentiinan suurlähettiläänä ja Helenius Intian ja Kiinan suurlähettiläänä.  Lähetystön sihteerinä toimi edelleen rva Eeva Minkkinen ja edustuston japanilaisena kielenkääntäjänä Imai Iwao. Vuoden 1941 lopulla lähetystön henkilökunta kasvoi kahdella kun alun perin Japanin Kanto-gunin neuvonantajiksi talvisodankäynnissä lähetetyt kaksi suomalaista upseeria sisällytettiin suurlähetystöön. Nämä olivat eversti Auno Kaila ja kapteeni Lauri Laine, joiden alun perin piti palata Suomeen vuoden 1941 lopulla, mutta Suomen ja Venäjän välisen sodan puhkeaminen kesäkuussa 1941 teki siirron mahdottomaksi. Näin ollen 1.9.1941 lähtien eversti Kailasta tehtiin Suomen sotilasattasea ja kapteeni Laineesta hänen avustajansa (Kailasta ja Laineesta lisää Hashi No.27/2006, Ronny Rönnqvist: Kaksi suomalaisupseeria Japanissa).

Idmanin aikana Japanissa tapahtui yhtä lailla mullistavia muutoksia, jotka lopuksi johtivat lähetystön sulkemiseen vuoden 1944 lopulla. Euroopassa sodan merkit olivat jo taivaalla ja Japanikin varustautui tulevaan sotaan solmimalla 27.9.1940 nk. kolmivaltasopimuksen Saksan ja Italian kanssa. Vuonna 1940 juhlittiin Japanissa näyttävästi keisarikunnan  2600-vuotis syntymäpäivää, laskettuna siitä kun keisari Jimmu vuonna 660 e.Kr. perusti Japanin keisarikunnan. Vuoden lopulla alkoi sitten Japanin eteneminen Ranskan Indo-Kiinassa ja 7.12.1941 Japani hyökkäsi Pearl Harboriin.  Idman raportoi ahkerasti Helsinkiin Japanin ja Aasian tapahtumista, mutta Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan alkamisen takia kuriiripostiyhteydenpito Suomeen vaikeutui huomattavasti. Lisävaikeuksia syntyi Japanin ja USA:n sodan syttyessä.  Tästä lähtien oltiin lähinnä sähkeyhteyksien varassa raportoidessa Suomeen.  Lähetystön sähkeet lähetettiin yleensä kaupallisina sähkeinä, joko ”Deutschfunkin” tai ”Transradion” verkostoa käyttäen, tarvittaessa tietenkin koodattuina. Pitkiä tarinoita ei täten Suomeen voitu lähettää. Toisaalta kyllä hieman herättää ihmetystä se seikka, että Ruotsin Tokion lähettiläs Widar Bagge pystyi samaan aikaan säännöllisesti lähettämään pitkiäkin raporttejaan Ruotsiin. Amerikan vastaisella sodalla oli kuitenkin se positiivinen vaikutus, että lähetystö sai Sveitsin lähetystön välityksellä ostaa USA:n lähetystön Tokioon jättämän kelvollisen amerikkalaisen henkilöauton. Entuudestaan lähetystöllä oli jo käytössä Nash Ambassador vuosimallia 1940.

Idman tunsi diplomaattiuransa Moskovan ajoilta erittäin hyvin Japanin sodanaikaisen ulkoministerin Togo Shigenorin ja hänen saksalaissyntyisen rouvan. Hän kulki vapaasti heidän kodissaan ja sai sieltä aika ajoin arvokasta poliittista informaatiota. Togon asenne Suomea kohtaan oli erittäin sympaattinen.  Idman ja Suomen edustusto ylläpiti luonnollisesti myös hyvät suhteet liittolaisensa Saksan Tokion suurlähetystöön, sekä virallisesti että epävirallisesti. Hieman ihmetystä herättää toisaalta, ettei Ruotsin lähetystöä juuri mainita Idmanin raporteissa. Olihan lähettiläs Widar Bagge palvellut monta vuotta Helsingissä ennen Tokioon siirtymistä ja hän toimi sodan aikana diplomaattikunnan doyenina Tokiossa.

Suomen tunnustettua Mantsukuon keisarikunnan 18.7. 1941, matkusti lähettiläs Idman ja kapteeni Laine marraskuussa Mantsukuoon, missä Idman vastaanotti Mantsukuon ulkoministeriön myöntämän agrementin. Tällöin hän sai myös Shinkyossa (Hsinking) audienssin  keisari Kang Tehin (Pui Yi) kanssa. Hän osallistui myös seuraavan vuoden syyskuussa Mantsukuon itsenäisyyden 10-vuotisjuhlallisuuksiin ja avasi Shinkyossa pienimuotoisen Suomi-näyttelyn.

Luonnollisesti muutenkin suhteellisen vaatimaton kaupanvaihto Suomen ja Japanin välillä tyrehtyi melkein kokonaan sodan aikana. Suuri oli siksi ilo, kun Finland-Amerika Linjenin alus m/s Tornator 27.5.1941 saapui Yokohamaan Petsamosta, lastinaan 6140 tonnia selluloosaa ja kappaletavaraa (ml. ruotsalaista terästä). Jo valmiiksi mm. tupakkalastissa kuormatun aluksen paluumatka viivästyi kuitenkin sen verran, että alus sillä välin syttyneen sodan takia täytyi jäädä Japaniin. Laiva aikarahdattiin japanilaiselle varustamolle, mutta ajoi karille Japanin vesillä 26.1.1942, eikä ollut pelastettavissa. Koko miehistö kuitenkin pelastautui ja suurin osa heistä otti pestin saksalaisilla laivoilla. Viisi miehistöjäsentä kuitenkin kieltäytyi ja heistä koitui jonkin verran ongelmia lähetystölle. Kapteeni Brander ja konemestari Ekbom pääsi vuoden lopulla palaamaan Eurooppaan saksalaisella aluksella, muut jäivät koko sodan ajaksi Kaukoitään.

Joulukuussa vuonna 1942 järjestettiin Tokiossa Suomen 25-vuotis itsenäisyyspäiväjuhla, johon osallistui mm. Suomen ystävät paroni Mitsui Takaharu sekä entinen Japanin Suomen lähettiläs Sugishita Yujiro ja asianjoitaja Ichikawa Hikotaro. Palattuaan Japaniin vuonna 1937, Ichikawa oli yhdessä Kayoko-vaimonsa kanssa vuonna 1940 julkaissut Suomesta kertovan kirjan Finrando Zakki (Esseitä Suomesta), jossa parikunta kertoo mm. tuttavuudestaan Alvar Aaltoon.  Itsenäisyyspäivän vastaanottotilaisuuden musiikista vastasi Watanabe Akeo, esittäen Sibeliusta viululla, sekä japanilainen koto-soittaja. Tuolloin toteutettiin myös suora radioyhteys Tokiosta Suomeen. Juhlallisuuksiin liittyen myönnettiin presidentti Risto Rytille, Suomen marsalkalle C.G.E. Mannerheimille, pääministeri Jukka Rangellille sekä ulkoministeri Rolf Wittingille korkeat japanilaiset kunniamerkit. Muutamia kuukausia aikaisemmin samana vuonna Suomen puolesta oli myönnetty H.K.K. Hirohitolle Suomen Valkosen Ruusun suurristi ketjuineen.

Idman raportoi ahkerasti Helsinkiin Japanin tilanteesta, mutta vuoden 1941 lopusta lähtien enää harva kirjoitettu raportti saavutti määräpäänsä Helsingissä. Oltiin lyhyeiden sähkösanomien varassa. Sodan myötä japanilaisten suhtautuminen kaikkiin ulkomaalaisiin kävi yhä epäluuloisemmaksi. Kuviteltuja vakoilijoita nähtiin joka puolella. Lähetyssaarnaajien toiminta Japanissa kiellettiin kokonaan. Tämä epäluuloisuus ilmeni lähinnä poliisiin ja vaikutusvaltaisen sotilaspoliisiin (kempeitai) taholta. Myös diplomaattikunnan edustajat joutuivat aika ajoin vaikeuksiin. Tässä suhteessa suhtautuminen suomalaisiin oli kuitenkin keskimäärin suopeampaa, koska Japanissa verrattain suurta suosiota nauttineen turanismin oppien mukaan Suomen ja Japanin kansat olivat kaukaisia sukulaisia. Idman raportoi moneen otteeseen japanilaisten suhtautumisesta ulkomaalaisiin ja niistä vaikeuksista mitä tästä seurasi esimerkiksi liikkumisen suhteen.

Sodan pitkittyessä Japani tilanne kävi yhä vaikeammaksi. Tokiossa alkoi olla puute päivittäiseen elämiseen tarvittavista tarvikkeista ja erityisesti elintarvikkeista alkoi olla pula. Vaikka lähetystöt tässä suhteessa olivat erikoisasemassa, tämä puute vaikutti myös Suomen lähetystön henkilökunnan jokapäiväiseen elämään. Viralliselta taholta suhtauduttiin Suomea kohtaan suopeasti. Eräänä merkkinä tästä oli, että lähettiläs Idman vuonna 1944 neljä kertaa sai mahdollisuuden keskustella luottamuksellisesti entisen ulkoministerin Shidehara Kijuron kanssa. Tätä kunnia ei yleensä annettu ”pienten” liittolaisten edustajille. Tätä seikkaa varmasti edesauttoi se seikka, että Idmanilla oli kesäasunto Karuizawassa, minne myös Japanin korkeimmat valtiomiehet mielellään vetäytyivät Tokion helteistä. Japanin antauduttua Shideharasta tuli Japanin pääministeri 9.10.1945.

Syyskuussa 1944 Suomi joutui tekemään aseleposopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja 22. syyskuuta Suomi, englantilaisten painostuksesta, joutui katkaisemaan diplomaattisuhteet Japanin kanssa. Japanissa otettiin tietenkin tieto tyrmistyneenä vastaan, Italiahan oli irrottautunut sodasta jo syyskuussa 1943. Suomen lähetystön henkilökunta joutui nyt hankalaan asemaan, mutta japanilaiset viranomaiset kuitenkin kapteeni Laineen sanojen mukaisesti ”suhtautuivat kaikesta huolimatta lähetystöömme kuin onnettomuuden uhriksi joutuneeseen ystävään”.  Ruotsin lähetystö suostui toimimaan Suomen lopetetun edustuston suojeluvaltiona. Japanilaisten viranomaisten kanssa sovittiin, että vastavuoroisuuden perusteella suomalaiset diplomaatit saivat edelleen liikkua yhtä vapaasti ja saivat normaalit elintarvike-annoksensa, mutta tietenkin virallisen statuksen menettäminen merkitsi joitakin vaikeuksia asioitten hoitamisessa.

Toivomus oli, että lähetystön henkilökunta ja muut Japanissa olevat suomalaiset niin pian kuin mahdollista pääsisivät palaamaan Suomeen Trans-Siperialaista rataa käyttäen. Kuitenkin järjestelyt ja etenkin Neuvostoliiton transit-viisumien saanti kesti useita kuukausia. Kauko-Idässä oleskeli tuolloin kaiken kaikkeaan noin satakunta suomalaista, mukaan lukien 53 merimiestä. Japanissa suomalaisia oli vajaat 20, suurin osa lähetyssaarnaajia perheineen. Vasta maalis-huhtikuussa 1945 päästiin lähtemään kotimatkalle. Lähettiläs Idmanin ja lähetystöhenkilökunnan paluumatka alkoi 15.3.1945. Näinä aikoina alkoivat myös amerikkalaisten japanilaisten kaupunkien terroripommitukset, jotka pian teki Tokiossa elämisen vaikeaksi ja hengenvaaralliseksi.  Tokion suurpommitukset helmi- ja maaliskuussa 1945 vaativat yhteensä yli 100.000-120.000 kuolinuhria. Näitä tuhoja ei Japanin suomalaiset tarvinnut suoraan kokea, mutta loppunäytöksenä Suomen lähetystöön osui 26.5. päivän suurpommituksissa useita palopommeja, jotka täysin tuhosivat lähes tyhjillään olevat lähetystörakennukset. Suuri osa irtaimistosta oli tuolloin jo evakuoitu rakennuksista.

Vasta vuonna 1952 Suomi avasi uudelleen kaupallisen edustuston Tokioon. Tuolloin myös ruotsalaiset palauttivat entiseltä lähetystöltä säilyneet tavarat. Syyskuun 9. päivänä edustusto muutettiin pääkonsulivirastoksi ja 1.9.1957 jälleen lähetystöksi. Virallisesti lähetystö sitten muutettiin suurlähetystöksi 26.9.1962.

Ronny Rönnqvist

Lähteet:

Ulkoasianministeriön arkisto, Suomen Valtiokalenteri sekä painetut kirjalliset lähteet.

Juttu on julkaistu alun perin kaksiosaisena Tomo-lehdissä 2/2011 ja 3/2011