Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2014

Japanilaiset ajanlaskutavat

Vanhan kiinalaisen kuukalenterin mukaan uuden vuoden alkamispäivämäärä, joka samalla on kevään ensimmäinen kuukausi, vaihtelee aina hieman meidän kalenteriimme verrattuna. Japanilaiset omaksuivat tämän nk. sexagenaarisen kalenterin kiinalaisilta ja pitkään elettiin ja toimittiin Japanissa sen mukaisesti. Vuosi on jaettu 12 kuukauteen (12 oksaan, ju-ni-shi) joita vastaavat 12 eläintä määrätyssä järjestyksessä: rotta (ne), härkä (ushi), tiikeri (tora), jänis (u), lohikäärme (tatsu), käärme (mi), hevonen (uma), lammas (hitsuji), apina (saru), kukko (tori), koira (inu) ja villisika (i). Nämä eläimet noudattivat kutsun saapua Buddha Shakamunin kuolinvuoteelle. Ensimmäiseksi saapui rotta vaikka käytti hieman petosta. Se nimittäin hyppäsi matkalla härän kyytiin ja kiiruhti sitten saavuttuaan määräpäähän ensimmäisenä Buddhan luo

Eläinten duodesimaaliset ja viiden pääelementtien (muodostaen 10 runkoa, jikkan) desimaaliset kombinaatiot toistuvat uudelleen joka 60 vuosi. Vanhan uskomuksen mukaan tapahtui ihmisen ”uudelleen synty” hänen täytettyään 60 vuotta (honke-gaeri). Tätä onnellista tapahtumaa juhlittiin, ja juhlitaan edelleenkin, erikoisin menoin.

Mutta koska sexagenaarinen kalenteri ei ollut ihanteellinen tarkkuuden kannalta sekä epämääräinen pitkän aikavälin dokumentointiin (piti aina tietää mihin 60-vuotis-sykliin itse asiassa viitattiin), kiinalaisista lainattiin myös toinenlainen ajanlaskutapa, Tämä oli nk. nien-hao, japanilaisittain nengo, jolla tarkoitetaan aikakautta, perioodia. Kotoku-tenno (596-654) määräsi että hänen hallituskauden nimeksi tulisi Taika ja ensimmäinen vuosi oli siten Taika 1 (meidän ajanlaskumme mukaan vuonna 645). Jo kuuden vuoden kuluttua nengoa muutettiin Hakuchiksi, sen johdosta että keisari sai lahjaksi harvinaisen valkoisen fasaanin. Tämä oli ensimmäinen kaigen eli nengon nimenmuutos. Tämän jälkeen uuden keisarin valtaistuimelle asettamisen myötä annettua nengoa muutettiin kesken kautta milloin minkälaisten tärkeitten tapahtumien johdosta niin että tämän päivään mennessä niitä on ollut yhteensä 232 (keisareita 125). Meiji-kaudella systeemiä muutettiin vuonna 1889 niin että tästedes jokaisella hallituskaudella olisi vain yksi nengo. Edesmenneen Keisari Hirohiton Showa (loistava rauha)-kausi oli ennätyksellinen pitkä, 64 vuotta (Showa 1-64). Nykyisen keisari Akihiton astuttua valtaistuimelle vuonna 1989 nimeksi tuli Heisei (rauhaa kaikkialle) ja vuosi 2014 on täten Heisei 26. Tarkkaa päivämäärää ilmoitetaan loogisella tavalla, ensin nengo ja sitten kuukausi ja päivä. Täten tämän kirjoitusajankohdan päivämäärä on 26-04-22. Kuten muistetaan tällaista loogista päivämäärä-ilmaisua yritettiin standardisoida myös Euroopassa parikymmentä vuotta sitten , mutta hanke on (valitettavasti) jäänyt unholaan. Japanissa nengo-ajoitus on pitkälti käytössä tänäkin päivänä. Varsinkin kun historiallisista tapahtumista on puhe niin se on edelleen japanilaisten tärkein tapa laskea aikaa.

Mutta Japanissa on käytössä vielä kolmaskin ajanlaskutapa, jonka nimi on koki. Se perustuu Japanin keisarillisen suvun alkulähteisiin. Nihongi– ja Nihonshoki-kronikoiden mukaan Japanin ensimmäinen keisari oli Jimmu Tenno, joka nousi valtaistuimelleen 11.helmikuuta vuonna 660 e.Kr, eli kuukalenterin (ktso yllä) ensimmäisen kuukauden ensimmäisenä päivänä. Täten tämä laskutapa on tavallaan kytkyksissä myös sexagenaariseen kalenteriin. Kuten tunnettua Japanissa vielä tänäkin päivänä tätä tapahtumaa vietetään 11. helmikuuta kigen-setsu nimellä. Aikanaan uusi Japanin perustuslaki vahvistettiin myös 11.2.1889. Joka tapauksessa vuosi 660 e.Kr. on koki-laskentatavalle perusvuosi. Täten vuosi 2014 vastaa koki-vuotta 2674. Tyynen meren sodan aikoihin koki-systeemi oli virallisesti käytössä Japanissa sekä vallatuilla alueilla. Vuotta 2600 (1940) vietettiin suurin juhlallisuuksin ympäri silloisen Japanin valtakuntaa. Myös sen ajan virallisissa dokumenteissa käytettiin koki-ajanlaskutapaa. Jo Meiji-kaudesta alkaen tätä systeemiä käytettiin armeijassa aseitten vuosimallien määrittelyssä. Tällöin merkittiin usein vain kaksi viimeistä numeroa (vuoden 1940 jälkeen vain viimeistä numeroa). Niinpä esimerkiksi 105 mm tykki mallia 1932 (koki 2592) on virallisen terminologian mukaan tyyppiä 92 (92 shiki), kun taas kuuluisa Mitsubishi A6M hävittäjä introdusoitiin vuonna 1940 (koki 2600) ja sai siten tyyppimerkinnän Rei-sen (tyyppi 0) tai tavallisemmin Zero-sen.

Lopuksi on tietenkin mainittava oma gregoriaaninen kalenterimme, joka Meiji-kaudesta saakka on ollut käytössä Japanissa rinnakkain muitten ajanlaskutapojen kanssa. Gregoriaanista kalenteria käytettiin aikaisemmin etenkin ulkoopäin suunnatussa kommunikaatiossa ja julkaisuissa, mutta Tyynen meren sodan häviön jälkeen myös yhä laajemmin Japanin sisälläkin. Tänä päivänä se on täysin hallitseva ja on käytännöllisesti katsoen syrjäyttänyt muut ajanlaskutavat.

Ronny Rönnqvist

Enka-musiikki

Japanin kävijä ei pitkään tarvitse olla maassa tulematta kosketukseen omaperäiseen musiikkiin joka on sekoitus länsimaista ja japanilaista sävelainesta. Enka tulee vastaan pikkukatujen baareista, radiosta ja televisiosta. Tämä musiikkilaji ei juuri ole levinnyt Japanin rajojen ulkopuolelle, vaikkakin jotkut naapurimaat ovat lainanneet siitä aineksia omaan vastaavaan musiikkiinsa. Japanissa asema on jotakuinkin sama kun tangon Suomessa, eli etupäässä varttuneimpien ihmisten musiikkilaji. Enkan kultakausi sijoittuu sodanjälkeisiin vuosikymmeniin ja tänä päivänä enka käy toivottoman tuntuisen taistelun sekä ulko- että kotimaan pop-musiikkitarjontaa vastaan.

Mikä sitten on enka? Japanilainen vastaus voisi olla: “Nihonjin no kokoro” eli japanilaisten sielu. Tyypillinen enka koostuu varsin melankolisesta melodiasta ja tekstistä, joka kertoo onnettomasta rakkaudesta, kyyneleistä, surujen hukuttamisesta sakeen tai kaipuusta kotiseudulleen (furusato). Esiintyjinä ovat sekä nais- että miespuoliset laulajat, jotka usein esiintyvät perinteellisessä vaatetuksessa. Ja karaoke-baareissa enkaa lauletaan joka ilta tuhansista kurkuista.

Enkan historia

Enkan juuret ulottuvat kauaksi Japanin kansanmusiikkiin (minyo). Lajiltaan se kuuluu kayokyoku kategoriaan, eli populaarimusiikin suureen ryhmään. Vaikutteita enka on saanut mm. Edo-kauden koutasta (lyhyet laulut) sekä naniwabushi-esityksistä. Varsinaisesti enkaa muistuttavasta musiikkilajista voi kuitenkin puhua vasta Meiji-kauden alusta. Etymologisesti sana enka katsotaan tulleen kanjista “en” (välittää sanomaa) ja “ka” (laulun välityksellä). Ensimmäiset protoenkat kuten “oppekepe-bushi” olivat hieman sen ajan poliittisia protestilauluja vallassa pitäviä vastaan. Näinä aikoina tulivat muotiin myös shoka (koululaulut) sekä gunka (sotilaslaulut).

Yhteistä kaikille oli että säestys tapahtui pääosin länsimaisin soittimin. Ensimmäiset tunnistettavat enka-laulut syntyivät kuitenkin vasta Taisho-kaudella (1912-1926). Tuolloin enkashi-laulajat kiersivät baareissa säestäen itsensä kitaralla tai hanurilla. Käänteentekevinä mainitaan laulut “Kachusa no uta” (Katjuusan laulu) vuodelta 1914 sekä “Kago no uta” (Lintu häkissään) vuodelta 1923. Varsinaisen läpimurron enka kuitenkin sai vasta Showa-kaudella ennen sotaa. Tähän vaikutti suuresti äänitystekniikan paraneminen sekä gramofonilaitteiden yleistyminen. Hittejä tältä aikakaudelta ovat mm. “Kage o shitaite” (Kaipaan muistoasi) sekä “Sake wa namida ka tameiki?” (Sake on kyyneleeni tai huokaukseni?). Enkan suosio on aina ollut jotenkin kytketty maan taloudelliseen tilanteeseen. Eipä siis ihme että lajin suosio oli huipussa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Tällöin enka sai myös vaikutteita sekä amerikkalaiselta popmusiikista että ranskalaisesta chansonista. Eräs ensimmäisistä uuden tyylin enka-kappaleista oli Namiki Michikon vuoden l945 hitti “Ringo no uta” (omenalaulu). Omenat olivat silloin kysyttyä tavaraa! Seuraavat kolme vuosikymmentä olivat sitten enkan kulta-aikaa joka synnytti sellaiset valovoimaiset tähdet kuten Misora Hibari, Shimakura Chiyoko, Kasuga Hachiro sekä Minami Haruo. Myöhemmin seurasivat sitten esimerkiksi Kanazawa Akiko, Murata Hideo ja Kitajima Saburo. Näistä Misora Hibari oli enkan varsinainen megatähti. Hän teki elämänsä aikana 1700 äänitystä ja osallistui 150 elokuvaan. Hänen hautajaisiin vuonna 1989 osallistui arvioltaan 42000 surijaa.

Enkan tunnumerkit

Mitkä ovat sitten enkan tunnusomaiset piirteet? Enkan sävelkuvio on hieman vaikeata määritellä. Useimmiten se on hidas ja melankolinen, mutta samalla myös rytmikäs. Perinteellisten lyömäsoittimien käytöllä ja rytmin muutoksilla pyritään aikaansaamaan tekstiä myötäileviä dramaattisia efektejä. Toisaalta enkan repertoaariin kuuluu myös iloisia bon-odori tyyppisiä kappaleita, esimerkkinä Nakamura Mitsukon usein esittämä pirteä ”Kawachi otoko bushi”. Enkassa käytetään yleensä nk. pentatoonista sävelasteikkoa (yonanuki-skaala) josta puuttuvat neljäs ja seitsemäs nuotti (s.o. vain viisi nuottia per oktaavi). Perussoittimina käytetään mieluiten kielisoittimia kuten kitaraa, mandoliinia ja viuluja, mutta taustana myös puhallinsoittimia. Shamisenia, kotoa ja shakuhachi/fueta käytetään myös usein “perinteisen” tunnelman aikaansaamiseksi. Myös laulutekniikka eroaa hieman länsimaisesta. Esiintyjät käyttävät varsinkin, hitaissa kappaleissa nk. kobushi-vibraattoa (“nyyhkyvibraattoa”) sekä nasaalista ääntä (hanagoe). Tyypillinen piirre enka-lauluja esittäessä on myös melisman (yuri/ornamentaatio) sekä voimakkaan jälkivibraaton käyttö. Riippuen laulun sisällöstä naisesiintyjä saattaa muuttaa äänilajiaan “raaemmaksi” kun on kyse miehille kirjoitetut tekstit (otoko uta). Miesesiintyjä joka laulaa naisista (onna uta) on melkein poikkeuksetta tenoori. Baritonit eivät yleensä laula naisille omistettuja tekstejä. Heidän fortensa sen sijaan ovat giri-ninjo (velvollisuus-inhimmillisyys) problematiikasta kertovat laulut. Nämä laulut käsittelevät usein yakuza-maailmaa. Monet tämäntyyppiset enkalaulut ovat tulleet suosituksi yakuza-elokuvien teemalauluista. Esiintyjinä ovat tällöin ollet tämän alan kuuluisat tähdet itse, kuten Kobayashi Akira, Takakura Ken tai Tsuruta Koji. Murata Hideo lauloi melkein yksinomaan tämäntyyppisiä lauluja.

Kuten jo alussa mainittiin, niin enkan peruskaavaan kuuluu melankolisuus ja surullisuus. Enka-tekstit sisältävät tyypillisesti seuraavanlaiset avainsanat: eroaminen, saavuttamaton rakkaus, nainen, mies, yksinäisyys, kotikaipuu, kylmyys (Pohjois-Japani), sade, kyyneleitä sekä tietenkin sake ja juominen (useimmiten yksin). Rakenteeltaan enka-teksti koostuu tavallisesti kolmesta säkeestä, kukin 4-8 rivin pituisina. Tähän formaattiin mahtuu koko kertomus. Esimerkkinä varsin tyypillisestä enka-säkeestä annettakoon tässä Yoshi Ikuzon “Sake yo” vuodelta 1988:

Namida ni wa ikutsumo no    Minulla on niin paljon muistoja
omoide ga aru                       näissä kyynelissä
kokoro ni mo ikutsuka mo     Minulla on useita
kizu mo aru                           haavoja myös sydämmessäin
hitorizake tejakuzake            Yksin juoden, kaataen itselleni
enka o kiki nagara                enkaa kuunnellen, tulen tunteelliseksi juodessani
hororizake sonna yoru mo    Tuollainen ilta aina silloin tällöin
tamanya na isa                     kai menettelee

Tätä kuunneltaessa jokaisen japanilaisen mieleen tulee että onpa surullista kun on niin yksin että joutuu jopa kaatamaan sakea itselleen. Joskus lauluun kuuluu myös puhutun monologin asuun sisälletty nyyhkytarina. Jotkut laulajat ovat erikoistuneet määrätyntyyppisten laulujen esittämiseen, kuten edellä mainittu Yoshi lkuzo, joka yleensä lauloi sakesta ja juomisesta. Toiset laulavat etupäässä kotiseudustaan, menetetystä rakkaudesta, merimiehistä ja satamista jne.

Varsinaiset enka-tähdet ovat yleensä olleet varsin nuoria, 20-30 vuoden ikäisiä, mutta esimerkiksi Misora Hibari ja Murata Hideo säilyttivät suosionsa koko elämänsä aikana. Esiintyessään enka-laulajat tavallisesti valitsevat asunsa laulun sisällön mukaisesti. Perinteisiä aineksia sisältävät laulut vaativat yleensä kimonoa naisesiintyjien kohdalla ja yukataa tai hakama-haori kombinaatiota miesesiintyjien kohdalla. Kun lauletaan rakkaudesta ja baarien ja satamien maailmasta niin naisesiintyjillä on yleensä pitkä iltapuku päällään ja miesesiintyjillä puku tai smokki. Tämän päivän enka-tähdistä mainittakoon mm. Ishikawa Sayuri, Sakamoto Fuyumi, Godai Natsuko, Nakamura Mitsuko sekä Ayako Fuji. Miesesiintyjistä vanhat konkarit Mori Shinichi, Itsuki Hiroshi ja Hosokawa Takashi ovat “still going strong”.

Enka tänään

Kun tarkastellaan enkan tilannetta tänä päivänä, niin on selvää että enkan surumieliset tekstit ja melodiat eivät vetoa japanilaiseen nykynuorisoon, joka muun nuorison tapaan vaatii enemmän ”actionia”. Suosion vievät viehättävät kawaiko-chanit, joiden laulut yleensä sisältävät pari sanaa englantia ja joiden suosio parhaimmillaan kestää vuoden tai parin. Enkan suosio on selvästi laskenut viime vuosikymmeninä, varsinkin silloin kun Japanilla meni lujaa. Mikä on siis enkan tulevaisuus? Japanin talous on ainakin makrotasolla ollut monta vuotta alavireessä ja tämä ehkä on jossain määrin suosinut enkaa. Kuten muidenkin musiikkityylien kohdalla niin enkan suosio on mennyt aaltoina. Uusi tähti enkan taivaalla tietenkin ainakin hetkellisesti lisää lajin suosiota myös nuoremmissa sukupolvissa ja nykyään on myös ”fuusioenkaa”, joka on saanut vaikutteita eri musiikkityyleistä. Vanhantyylisellä enkalla on kuitenkin varsin stabiili ja vankka kannattajajoukko yli 50-ikäluokassa, joten on ennenaikaista puhua enkan kuolemisesta sukupuuttoon. Kyllä enka näillä näkymillä tulee tutkailemaan japanilaista sielua vielä tulevaisuudessakin.

Miten enka sitten istuu suomalaisten korvissa? Väittäisin että varsin hyvin! Voisi leikillisesti sanoa että ”meill’ jenkka, heill’ enka”. Perussävyltään tyypillinen enka ei mielestäni eroa merkittävästi perussuomalaisista mollivoittoisista laulelmista. Kaukaa kuunneltuna voisi joskus jopa kuvitella että joku enka-kappale on suomalaista alkuperää. Enkaan kannattaa ehdottomasti tutustua, jollei nyt tietenkin satu olemaan hardrock- tai rappari-fani. Ongelmana on ollut enka-levyien saatavuus Japanin ulkopuolella. Vaikka hyvin varustetuissa eurooppalaisissa levykaupoissa yleensä on laaja valikoima klassista japanilaista musiikkia kuten koto, shamisen, shakuhachi, kabuki, o-daiko jne, niin enka-levytyksiä ei yleensä löydy. Tässä suhteessa tämän päivän tilanne on huomattavasti parantunut. Internetin kautta saa suoraan Japanista helposti levyjä tilattua. Vielä helpommin pääsee enkaan kiinni ”googlaamalla” YouTubea. Sieltä löytyy suuri määrä tunnettujen artistien esiintymisiä vuosien takaa. Japanireissun yhteydessä homma tietenkin myös hoituu, mutta yksin levykauppaan mentynä menee kyllä helposti sormi suuhun – vaikka kyllä sielläkin selvää. Varminta on ottaa joku japanilainen kaveri mukaan joka todennäköisesti (varsinkin jos on nuorempaa ikäluokkaa) hieman hämillään voi myyjälle selittää että “tässä nyt on tällainen hullu gaijin joka tykkää enkasta”!

Ronny Rönnqvist

Samurailuokka vanhassa Japanissa

Samurai, geisha ja sushi ovat käsitteitä joita yleensä osataan liittää Japaniin. Valkokankaan samuraille pitkä miekka, katana, on yhtä välttämätön kuin kuudesti laukeava lännen miehelle. Samuraitten ympärille on luotu vaikka minkälaisia myyttejä. Mutta minkälainen oli oikeasti samurai vanhassa Japanissa?

Sotaisten bushien aikakausi

Koska Japani on saarivaltakunta, ulkonaisia vihollisia maalla ei ole juuri ollut. Mutta 1000-luvulla Emishi- ja Ainu-kansat asuivat keski-Japanissa ja etelän keisarihovin pyrkimys oli työntää nämä ”barbaarit” kauemmaksi pohjoiseen. Tähän tarvittiin sotureita. Aluksi kuka vaan joka tarjoutui tarttumaan miekkaan oli tervetullut sotilaaksi. Tästä sitten vähitellen muodostui sotilaskasti joista ruvettiin käyttämään nimi bushi (sotilas-herrasmies) tai buke, sotilassuku. Koko 1500-luku piti Japania sisällissodan kourissa ja tänä taistelevien valtakuntien aikakautena (sengoku jidai) jokaisella kyvykkäällä sotilaalla oli mahdollisuus edetä jopa lääninherraksi (daimyo).

Tuolloin ratsastavien bushien aseistukseen kuului etupäässä pitkä jousi (yumi) tai keihäs (yari). Pitkä miekka, haarniskaan kiinnitetty tachi toimi lähitaisteluaseena. Bushien aikaan ratsastusta pidettiin luonnollisesti korkeassa arvossa, mutta hevonen oli käytännössä ainoastaan korkea-arvoisten bushien käytettävissä. Varsin monimutkaisin menetelmin valmistetun haarniskan (yoroi) hankkimiseen vaadittiin varoja tai hyvä sotaonni. Näin ollen ainoastaan menestyneillä sotureilla oli varaa ylläpitää hyvää hevosta ja täysihaarniskaa. Bushin pääaseen, eli pitkän jousen käyttö vaati taitoja, joita harjoitettiin mm. villisikametsästyksellä ja maaliammunnalla laukkaavan hevosen selästä (yabusame).

Rauhanajan samurai

Varsinainen samurailuokka syntyi kuitenkin vasta sisällissotien päätyttyä 1600-luvun alussa, jolloin rauhanajan yhteiskunta shogun Tokugawa Ieyasun toimesta jaettiin neljään luokkaan: sotilaat (shi), maanviljelijät (), käsityöläiset () ja kauppiaat (shō). Sotilaista ruvettiin nyt käyttämään nimitystä samurai (verbistä saburau, palvella).

Samurait muodostivat Edo-kaudella (1600-1868) maansa korkeimman ja arvostetuimman luokan. Se oli myös koulutukseltaan ja sivistystasoltaan kaikkien muitten luokkien yläpuolella. Samurailuokan sisällä arvoasteikko oli kuitenkin laaja. Lääniherran (daimyon) ja jalkasotilaan (ashigaru) välinen ero tuloissa ja arvostuksessa oli valtava. Siihen väliin löytyi yli 15 eri arvoluokkaa. Johtavasta asemastaan huolimatta alhaiset samurait olivat silti suhteellisen köyhiä koko Edo-kaudella. Sekä keskushallinnossa (bakufu) että läänityksissä (han) johtavat virat pitkälti perittiin, vaikkakin kyvykkäille alemmille samuraille aika ajoin myös annettiin tilaa.

Samurain aseet

Samuraille tunnusomaista on daishō-miekkapari jota hän aina kantoi kupeellaan, sekä hänen tukkalaitteensa (chon-mage). Tämä yhdistelmä erotti samurait muista yhteiskuntaluokista. Pitkä kaksikätinen miekka katana ja lyhyt miekka wakizashi kannettiinvyöhön (obi) työnnettynä, terät ylöspäin. Wakizashia kannettiin aina mukanaan. Katana pantiin miekkatelineeseen (katana-kake) samurain vieraillessa sisätiloissa.

Japanilaisten miekkojen (nihon-tō) terät tehdään monimutkaisella damastitekniikalla ja miekan koristeet ovat korkealaatuista käsityötä. Jokainen miekka on oma yksilönsä eikä kahta samanlaista miekkaa juuri ole olemassa. Miekkasepät työskentelivät yleensä määrätyllä alueilla tai kylissä, jotka tulivat kuuluisiksi miekkatuotannostaan (esimerkiksi Bizen tai Sekin kylä). Eipä siis ihme että samurait suuresti arvostivat miekkaansa. Samuraille miekka oli hänen sielunsa ja pitkä sekä lyhyt miekka oli aina kannettava mukana. Varsinkin pitkän miekan terä valittiin huolellisesti koska se oli samurain kunnian tae. Samuraille kunnia oli hyveistä tärkein ja esimerkiksi verikostoon (kataki-uchi) oli ryhdyttävä, jollei muusta syystä niin sosiaalisen paineen takia. Myös rituaaliseen itsemurhan mahdollisuuteen (seppuku) oli aina varauduttava.

Samurailuokan kohtalo

Samurait muodostivat Edo-kaudella n. 5-7 prosenttia Japanin silloisesta väestöstä, eli lukumäärältään n. 1,5-2 miljoonaa. Varsinaiseen sotapalveluuun oli mobilisoitavissa runsaat 400.000 miestä. Samurait kävivät viimeisen epätoivoisen taistelunsa luokkana nk. Satsuma-kapinan aikana vuonna 1877. Tuohon aikaan luokkajako oli jo virallisesti lopetettu, mutta käytännössä vanhaan samurailuokkaan kuuluvat henkilöt jatkoivat myös Meiji-kaudella (1868-1912) valtion johtotehtävissä. Näin ollen samurai-henki, bushidō, eli sotilaan tie säilyi ja itse asiassa siirtyi laajempien kansankerroksien omaisuudeksi. Tänä päivänä samuraitten perinne näkyy käytännössä lähinnä budō-taistelulajien suurena suosiona, ei ainoastaan Japanissa vaan koko maailmassa. Samuraikulttuurin henkinen perinne Japanissa ei tänä päivänä ole niin näkyvä, mutta se on silti edelleen sisäänrakennettuna japanilaisten ajatusmaailmaan.

Ronny Rönnqvist