Historia

Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:n epävirallinen historiikki

Yhdistyksemme Japanilaisen kulttuurin ystävät ry on jo päässyt keski-ikään. Tämä on kohtuullinen ikä mille yhdistykselle tahansa. Siksi on ehkä syytä muutamalla sanalla muistella niitä aikoja ja etenkin niitä henkilöitä jotka aikanaan olivat mukana yhdistystämme perustamassa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole tarkan historiikin kirjoittaminen JKY:n vaiheista nykypäiviin saakka, vaan pikemminkin tarjota joitakin poimintoja matkan varrelta nykyisen puheenjohtajan näkökulmasta katsottuna.

Yhdistyksen syntyvaiheet

Tilanne Suomessa 1970-luvulla ei ollut Japaniin liittyvien harrastusten kannalta kovinkaan suotuisa. Elettiin vielä ”suomettumisen” aikaa ja pääpaino virallisella taholla oli läheisten idänsuhteiden liturgiassa. Myös opiskelijapiireissä elettiin ruusunpunaisessa vasemmistohuumassa. Yliopistossa ei ollut juuri minkäänlaisia mahdollisuuksia opiskella japanologiaa. Japanin kieltä oli pienessä mittakaavassa aloitettu opettamaan 1960-luvulla (Koizumi Tamotsu ja Momose Hiroshi lienevät molemmat olleet opettajina tuolloin). Vuonna 1970 opiskelijakolmikko Takahashi Shizuo, Watanabe Midori ja Sato Makoto pitivät yliopistolla japaninkielen kursseja, joihin itsekin osallistuin. Heitä kurssinpitäjänä seurasi Kawata Tadaaki vuosina 1970–1974, sekä hänen jälkeensä muita tuntiopettajia. Kawata laati myös ensimmäisen suomalaisille opiskelijoille tarkoitetun japaninkielen oppikirjan vuonna 1979. Tämä kirja on vielä tänäkin päivänä käytössä JKY:n julkaisemana!

Tilanne ei ollut parempi myöskään ystävyysyhdistysrintamalla. Vuonna 1935 perustettu Suomalais-Japanilainen Yhdistys oli kyllä aloittanut toimintansa uudestaan sodan jälkeen vuonna 1955, mutta sen toiminta oli 1970-luvun lopulla jämähtänyt paikoilleen. Jäseniksi pyrkijöitä oudoksutti se, että jäsenyysanomusprosessi oli hyvin monimutkainen. Tarvittiin kahta suosittelijaa ja johtokunnan virallinen päätös. Johtokunta kuitenkin kokoontui varsin epäsäännöllisesti, joten uusien jäsenten hyväksymiseen saattoi vierähtää pahimmassa tapauksessa parikin vuotta. Suomalais-Japanilaisen Yhdistyksen toimintakin oli tuolloin varsin vähäistä, koostuen virallisluontoisista illallisista ja juhlista, joihin osallistuivat etenkin vanhemmat liikemiesjäsenet. Täällä asuvia japanilaisia käytettiin myös hyväksi asiantuntijoina ilman, että he saivat siitä asiaankuuluvaa kiitosta. Heitä ei esimerkiksi kutsuttu yhdistyksen jäseniksi.

Tätä taustaa vasten heräsi pienessä, lähinnä nuorista japanilaisista ja Japanista kiinnostuneista suomalaisista koostuvassa joukossa ajatus perustaa uusi yhdistys, joka paremmin vastaisi juuri heidän tarpeitaan ja edistäisi samalla japanilaisen kulttuurin tuntemusta Suomessa. Japanin kulttuuria ei tuolloin voinut virallisesti opiskella missään oppilaitoksessa. Silloinen suomalaisen kirjallisuuden opiskelija Okura Junichiro (nykyään Aalto-yliopiston japaninkielen lehtori) ja edellä mainittu Kawata Tadaaki alkoivat molemmat, aluksi toisistaan tietämättä, vuoden 1978 tienoilla miettiä uuden Japani-yhdistyksen perustamista (Kawatan suunnitelmista syntyi sittemmin japanilaisille tarkoitettu Nippon Club). Okura oli myös tutustunut Kai Niemiseen, joka tuolloin oli jo aloittanut ansiokkaan uransa kirjailijana ja japanilaisen kirjallisuuden kääntäjänä.

Varsinainen askel eteenpäin tällä tiellä otettiin, kun Japanin suurlähetystöön tuli vuoden 1977 lopulla uusi suurlähettiläs. Suurlähettiläs Hitomi Tetsusaburo oli positiivisessa mielessä varsin harvinainen ilmestys. Hän oli nimittäin hyvin ulospäin suuntautuva eikä piitannut paljonkaan diplomaattipiireissä niin tavallisista muodollisuuksista. Ja vielä tärkeämpää: hän oli kiinnostunut kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta. Niinpä edellä mainitut nuorukaiset Okura ja Nieminen eräänä päivänä vuoden 1978 keskivaiheilla saivat kutsun suurlähettilään residenssiin, missä he hämmästyksekseen kohtasivat erittäin joviaalin uuden suurlähettilään. Näitä tapaamisia jatkettiin, ja ennen pitkää tuli puhetta siitä, miten Japanin harrastusta voitaisiin edistää Suomessa. Suurlähettiläs Hitomin ehdotus oli yllättävä: perustakaa uusi yhdistys joka ajaa näitä asioita! Näin yhtyivät Okuran suunnitelmat Hitomin konkreettiseen ehdotukseen. Pian tätä asiaa ryhtyi ajamaan pieni joukko Japanin ystäviä, johon Okuran ja Niemisen lisäksi kuului kirjailija Veikko Polameri, Jan Blomstedt, Therella Gonneau, Kawata Tadaaki, Meguro Akiko, Timo Rajakangas ja Yoshizaki Keiko. Suunnitelmia uudesta yhdistyksestä edesauttoi myös se seikka, että suurlähettiläs Hitomi lupasi avustaa yhdistystä antamalla suurlähetystön tiloja yhdistyksen käyttöön. Hän myös avusti uutta yhdistystä taloudellisesti omasta kukkarostaan!

Uusi yhdistys 

Edellä mainittu ryhmä ryhtyi heti tuumasta toimeen ja 21.10.1978 pidettiin uuden yhdistyksen perustava kokous suurlähettilään residenssissä Kuusisaaressa. Yhdistys sai nimekseen ”Japanilaisen kulttuurin ystävät”. Tämä nimi oli Jan Blomstedtin ehdottama. Vaikka ”ystävä” sana, ottaen huomioon tuon ajan poliittisen liturgian, ei miellyttänyt kaikkia, tämä ehdotus kuitenkin voitti. Perustavaan kokoukseen oli saapunut ilahduttavan monia asiasta kiinnostuneita, yhteensä 27 Japanin ystävää. Näistä liki puolet oli japanilaisia. Tämä kokous valitsi yhdistykselle väliaikaisen hallituksen, jonka muodostivat edellä mainitut henkilöt. Sen pääasialliseksi tehtäväksi tuli viimeistellä sääntöjä sekä käynnistää toiminta. Sen jälkeen kun asianomaiset anomukset oli tehty sisäministeriölle vuoden lopulla, rekisteröitiin yhdistys virallisesti 1.3.1979. Ensimmäiseen sääntöjen mukaisesti valittuun johtokuntaan kuuluivat seuraavat henkilöt: Kai Nieminen (pj), Okura Junichiro (vpj), Therella Gonneau (siht.), Jan Blomstedt, Kawata Tadaaki, Meguro Akiko, Veikko Polameri, Timo Rajakangas ja Yoshizaki Keiko.

Jo 24.11.1979 pidettiin yhdistyksen ensimmäinen virallinen teemailta Japanin suurlähetystön Lönnrotinkadulla sijaitsevassa tiedotus- ja lehdistötilassa (suurlähetystö sijaitsi silloin Yrjönkadulla), jossa Veikko Polameri piti esitelmän suomalaisen Japanin-tutkimuksen vaiheista. Suurlähettiläs Hitomin aikaan yhdistys saikin käyttää näitä tiloja kokoontumisille, sillä tuolloin ei vielä terrorismin uhka ollut turvallisuustoimia häiritsemässä!

Uusi yhdistys tarvitsi tietenkin myös informaatiovälineen. Syntyi Hashi-lehti, jonka ensimmäinen vaatimaton numero julkaistiin vuoden 1979 alussa (sittemmin Hashi-lehdestä tuli erillinen vuosijulkaisu ja Tomo-lehdestä varsinainen jäsenlehti). Hashi-lehden kanji-logon piirsi suurlähettiläs Hitomi itse. Avausnumerossa Jan Blomstedt kirjoitti: Suurlähettiläs Hitomin järjestämässä uuden vuoden tapaamistilaisuudessa seisoivat kolmen japanilaismielisen seuran puheenjohtajat rinta rinnan ja esittelivät tervehdyssanansa. Yhdistyksemme puheenjohtaja Kai Nieminen suoritti epäluuloja hälventävän kumarruksen Suomalais-Japanilaisen Yhdistyksen ja Nippon Clubin suuntaan: emme toivo keskinäistä kilpailua, vaan yhteisen asian – Japanin tuntemuksen – edistymistä monimuotoisella pohjalla, sovussa ja työnjaossa.

Blomstedt kysyi artikkelissaan myös millaiset olisivat oman yhdistyksemme kasvot? Tästä hän mainitsee: On haluttu lähestyä nuoria ihmisiä. On haluttu keskittyä ennen muuta kulttuurikysymyksiin. On haluttu järjestää yhdistyksen toiminta temaattiselle pohjalle: alustukset, keskustelut, asioiden opiskelu ja tutkiminen yhdessä olisivat toiminnan sieluna. Ja lisäksi: on haluttu välttää turhaa virallisuutta, sallia jännitteettömän ja kotoisen ilmapiirin vallita.

Viisaita sanoja, jotka ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin silloin. Jossain mielessä olemme tässä onnistuneet, mutta ajan myötä edellytykset Blomstedtin kaavailemaan toimintaan ovat myös muuttuneet. Yhdistystoiminta ei ole sama tänä päivänä kuin 36 vuotta sitten. Nykypäivän IT-maailmassa informaatio kulkee tavalla, joka tuolloin tuntui olevan scifi-maailmasta kotoisin. Sen ansiosta tietoa Japanista ja maan kulttuurista on silmänräpäyksessä jokaisen ulottuvilla tietokoneen välityksellä. Myös kirjallisuutta on valtavasti enemmän tarjolla. Nuorten kielen osaaminen on myös aivan toista luokkaa nykypäivänä. Tämä on tietenkin haaste perinteisille ystävyysyhdistyksille ja toimintamme täytyy mukautua näihin muutoksiin. Kuitenkin, 27-päisestä joukosta on tullut lähes 400 jäsenen yhdistys siitä huolimatta, että tänä päivänä toimii neljä aktiivisesti Japaniin suuntautuvaa ystävyysyhdistystä (Nippon Clubin tilalle on perustettu Suomessa asuvien japanilaisten yhdistys Nihonjin-kai). Tilaa näyttää olevan kaikille yhdistyksille!

Lopuksi muutama henkilökohtainen muistelo yhdistyksemme alkuajoista. Itse kiinnostuin Japanista jo kouluaikoina 1950-luvun lopulla. Siihen aikaan tietoa Japanista oli niukalti saatavilla. Alan kirjallisuutta hankin Akateemisesta ja parhaimmista antikvariaateista, suurin osa tietenkin ruotsin tai englannin kielellä. Myöhemmin tuli kuvaan Yliopiston kirjasto (nykyään Kansalliskirjasto) josta löytyi (ja löytyy yhä) alan varsinaisia aarteita. Kovin yksinäistä se harrastus kuitenkin oli. Tiesin kyllä, että oli olemassa Suomalais-Japanilainen Yhdistys, mutta kynnys oli tuolloin liian korkea liittymiselle. Eikä japanilaisia ollut Suomessa kuin kourallinen. Tätä menoa jatkoin sitten aina vuoteen 1978 saakka, jolloin sattumalta luin Helsingin Sanomien pienestä ilmoituksesta uuden Japani-yhdistyksen perustamisesta. Uuden yhdistyksen puheenjohtajan kerrottiin olevan Kai Nieminen.

Olin tutustunut Kai Niemiseen jo 1970-luvun puolivälissä, jolloin hän toimi Jänicke-pariskunnan omistamassa erinomaisessa Kirjavintti-nimisessä kirjakaupassa Yrjönkadulla. Siellä rupattelimme usein pitkään Kain kanssa Japanista, maan kulttuurista ja maailman menosta. Kirjavintissä oli monipuolinen valikoima etupäässä paperback-kirjoja eri maista ja kulttuureista. Ja Kai tietenkin piti huolta siitä, että Japani-osasto oli hyvin varustettuna.

Luettuani Hesarin jutun soitin heti Kai Niemiselle ja tiedustelin mistä oli kyse. Hän kertoi, että tällainen yhdistys oli perustettu ja toivotti tervetulleeksi mukaan toimintaan. Ensimmäinen virallinen kokous pidettäisiin muutaman viikon kuluttua. Näin osallistuin tuohon edellä mainittuun 24.11.1978 pidettyyn iltamaan, ja sillä tiellä olen yhä edelleen.

Lopuksi on vielä mainittava, että Kai Nieminen toimi vuoden verran uuden yhdistyksen puheenjohtajana. Hänen jälkeensä Timo Rajakangas tarttui yhdistyksemme ruoriin ja vuonna 1983 oli allekirjoittaneen vuoro. Huomattavan osan yhdistyksemme perustamisessa näytellyt edesmennyt suurlähettiläs Hitomi Tetsusaburo on yhdistyksemme ainoa kunniapuheenjohtaja.

Mitä sitten tapahtui?

Yhdistyksen toiminta lähti varsin mukavasti käyntiin vuonna 1979. Uuden yhdistyksen perustaminen herätti mielenkiintoa Japanista kiinnostuneiden piirissä ja moni oli valmis toimimaan aktiivisesti uuden tulokkaan puolesta. Ideoita oli paljon, mutta varojen puute oli silloin, kuten edelleenkin, suuri este niitten toteuttamisessa. Kuitenkin ensimmäiset valitut johtokunnat ryhtyivät rohkeasti toimeen. Jokaiselle yhdistykselle niin tärkeä julkaisutoiminta pääsi ripeästi alkuun. Jäsenlehti, joka sittemmin sai nimekseen Tomo, oli perustana. Samoin pääsi alkuun kerran vuodessa julkaistava Hashi-kulttuurijulkaisu, josta vuonna 2014 julkaistaan jo 35. vuosikerta. Siinä on vuosien mittaan julkaistu suuri määrä arvokkaita kirjoituksia japanilaisen kulttuurin eri alueilta. Huomattava saavutus oli vuonna 1982 julkaistu ”Japanese Literature in Finnish Language”, jonka toimitti Pirjo-Riitta Kuusikko Veikko Polameren työn pohjalta (tästä on sittemmin julkaistu uusi tarkistettu painos vuonna 2000 toisen julkaisijan toimesta). Vuonna 1985 yhdistys julkaisi tutkimuksen ”Japanologia Suomessa”, pitkälti Jouko Seppäsen toimittamana.

Myös Japanin kieli sai tietenkin heti alkuun ansaitsemansa huomion. Yhdistys sai Kawata Taadaakilta oikeuden hänen kokoamaansa oppikirjaan ”Japani kieli”, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa. Tästä liki kaikkien Japanin kieltä opiskelevien tuntemasta oppikirjasta on jo otettu yli 20 painosta! Vuonna 1998 yhdistys julkaisi vielä Tapio Tuomen toimittaman kattavan kanji-sanakirjan, josta vuonna 2005 otettiin toinen laajennettu painos.

Informaatiota japanilaisesta kulttuurista on myös jaettu lukuisten esitelmien muodossa joita yhdistyksemme jäsenet, etupäässä monitaiturimme Laura Lappalainen, on pitänyt kouluissa ja työväenopistoissa ympäri Etelä-Suomen.

Erittäin tärkeätä tälle julkaisutoiminnalle on ollut se tuki, jota JKY on saanut sekä Opetusministeriöltä että Scandinavia-Japan Sasakawa Foundationilta, mistä olemme kiitollisia.

Harrastuspiiritoiminta ja Tomohima

Heti alkuun pidettiin myös tärkeänä, että jäsenet saisivat mahdollisuuden harrastaa japanilaista kulttuuria pienemmissä, epävirallisissa ryhmissä. Näin lähti käyntiin harrastuspiiritoiminta joka jatkuu edelleen. Näissä varsin itsenäisesti toimivissa harrastuspiireissä on puuhattu mitä milloinkin Japaniin kuuluvaa: ikebanaa, origamia, ruokaa, kalligrafiaa, kirjallisuutta, miekkoja, elokuvia, kobakon tekoa sekä tietenkin Japanin kieltä, pätevien opettajien johdolla..

Eräs mielenkiintoinen vaihe harrastuspiiritoiminnassa oli yhdistyksen teatteripiirin ”Monin” perustaminen. Tämä oli Yoshizaki Keikon vetämä hanke, ja tuloksena oli kahden Mishima Yukion kirjoittaman modernin Nō-teatterikappaleen julkinen esittäminen: Sotoba Komachi (Hautakiven kaunotar) Lilla Teaternissa 1984 ja Kantan (Kantanin tyyny) Itäkeskuksessa 1986. Tekipä teatteripiiri esiintymisvierailun Loviisassakin. Näissä esityksissä oli useita roolihahmoja, Keiko ohjasi esitykset ihailtavalla tavalla ja piti lukuisissa harjoituksissa porukan koossa. Itse huomasin pian, ettei minusta ollut näyttelijäksi, joten vetäydyin aikaisessa vaiheessa kulissien taakse, hanttihommia tekemään. Sääli, ettei tuolloin ollut vielä videokameroita, joilla olisi saatu esitykset taltioitua jälkipolville!

Varsinaisen sysäyksen eteenpäin yhdistyksen toiminta sai vuonna 1993, jolloin saimme oman toimipisteemme Tomohiman. Nimen valinta oli kilpailun tulos. Oma paikka on tuiki tarpeellinen jokaiselle yhdistykselle, sillä jatkuva vieraana olo on epämieluisaa ja toimintaa hankaloittavaa. Kaupungissa keskeisesti sijaitsevan toimipisteen vuokraamisesta saamme kiittää Lappalaisia, jotka tuolloin asuvat samassa talossa Eiran Wecksellintiellä.

Ilman tätä toimipistettä emme myöskään olisi pystyneet ottamaan vastaan sitä suurenmoista kirjalahjoitusta, liki tuhatta nidettä, jonka saimme pari vuotta myöhemmin edesmenneeltä jäseneltämme Yrjö Kuikalta. Tämä lahjoitus on runkona Tomohimassa säilytettävälle Japania koskevalle kirjakokoelmallemme.

Juhlat ja yhteiset tilaisuudet

Aivan alusta pitäen kaavailtiin myös yhteisiä tapahtumia, joissa jäsenet voisivat lähemmin tutustua toisiinsa. Alussa sellaisia olivat yhteiset joulujuhlat, joita vietettiin eri paikoissa, mm. taiteilijakoti Lallukan juhlasalissa ja Taidehallin ravintolassa. Pian ruvettiin kuitenkin juhlimaan joulun sijasta uutta vuotta, koska sitä pidettiin enemmän japanilaisuuteen sopivana. Tätä perinnettä on sitten jatkettu viettämällä uuden vuoden juhlia vuorotellen ravintoloissa Kabuki ja Koto. On myös kokeiltu säännöllisiä klubi-iltoja, mutta varsin kehnolla menestyksellä.

Jo aivan yhdistyksen syntymästä saakka pyrittiin myös viettämään yhteisiä kesäjuhlia (perinnejuhlia), yleensä elo-syyskuun vaihteessa. Näistä juhlista, joita on vietetty mitä erilaisimmissa paikoissa, on jäänyt mieluisia muistoja. Parhaimmillaan ne ovat olleet varsinaisia kesäisiä perhetapahtumia, joissa ruokailulla on ollut keskeinen sija. Aika ajoin myös Japanin suurlähettiläs sekä muu suurlähetystön henkilökunta on ollut mukana riennoissa. Mikäli ollaan oltu meren äärellä, juhla on yleensä päättynyt toronagashiin.

Mieleen tulee eräs kesäjuhla työväenopiston tiloissa Vuosaaren rannassa. Tuolloin vieraanamme oli isohko japanilainen ryhmä ja heille päätettiin esittää kansantanssia. Eräs tuntemamme kansantanssijaryhmä oli sattumalta samana päivänä lähettyvillä esiintymässä ja minun piti hakea heidät minibussilla. Kapealla hiekkatiellä tuli auto vastaan ja jouduin väistämään niin paljon tien sivulle että penger petti ja auton pyörät joutuivat ojaan. Auto kallistui pahan kerran. Hyvät neuvot olivat tarpeen, sillä kännyköitä ei silloin vielä ollut keksitty. Onneksi paikalle saapui jonkun ajan kuluttua jeepin tapainen auto jolla oli vinssi. Sillä saatiin auto hinattua uudestaan tielle ja pääsin jatkamaan matkaa. Tulimme myöhässä mutta ohjelma pystyttiin japanilaisten vieraitten iloksi viemään lävitse!

Tuoreessa muistissa ovat säilyneet myös monet Aino Acktén huvilassa vietetyt kesäjuhlat ohjelmineen. Nykyään ihmisillä vaikuttaa kuitenkin olevan niin paljon muuta ohjelmaa (varsinkin kesällä), ettei kiinnostusta tahdo löytyä tällaisiin ”vanhanaikaisiin” huveihin. Jotta ihmiset saataisiin liikkeelle, täytyy tänä päivänä olla jokin vetonaula – muu kuin japanilainen ruoka.

Tässä yhteydessä on myös mainittava, että yhdistyksemme on muitten Japani-yhdistysten tavoin osallistunut jokavuotiseen matkamessutapahtumaan Messukeskuksessa. Tämä on ollut tärkeää, sillä Japani ei toistaiseksi ole ollut messuilla virallisesti edustettuna.

Niin, ja onhan yhdistys menneinä vuosina myös järjestänyt useita joulu- ym myyjäisiä, ja niistä saatu tärkeä lisä yhdistyksen kassaan. Viime vuosina Annantalon Japani-päivä tapahtuma ja siinä pystytetty kauppakuja on jossain määrin korvannut tätä basaariperinnettä. 

Japanilaiset vierailut

Eniten mieleeni vuosien varrelta ovat kuitenkin painuneet lukuisat vierailut, joita yhdistyksemme on ollut järjestämässä. On ollut antoisaa esitellä tällä tavoin japanilaista kulttuuria suomalaiselle yleisölle ja samalla on tullut tavattua paljon mielenkiintoisia vieraita. Siinä helposti unohtaa kaiken työn ja vaivan, joka on jokaisen vierailun takana. Moni yhdistyksemme järjestämä vierailu on ollut ensimmäinen laatuaan Suomessa. Näiden vierailujen järjestämisessä yhdistyksemme japanilaisilla jäsenillä on tavallisesti ollut tärkeä osa. Ilman heidän yhteyksiään sekä tulkkauksia ym. olisi ollut mahdotonta järjestää kaikkea. Erityisesti tulee tässä mieleen Okura Junichiro, Tomoko Saito-Soinisalo sekä Yoshizaki Keiko, joiden apu on ollut korvaamatonta.

Nuoren yhdistyksemme ensimmäinen suuri koitos tällä alalla oli Zeamisa nō-teatterin tuominen Suomeen vuonna 1982. Tämä nō-teatterivierailu oli ensimmäinen laatuaan maassamme ja sen järjestäminen oli varsin rohkea veto nuorelta yhdistykseltä. Projekti lähti alkuun Okura Junichiron ja suurlähettiläs Hitomin kontakteista. Zeamisan johtaja Kanze Hideo oli varsin kuuluisa Kanze-koulukunnan johtohahmo. Muistan että Japanin suurlähetystö aluksi suhtautui hyvin epäilevästi hankkeeseen ja tarvittiin monta kokousta ennen kuin he ymmärsivät että olimme tosissaamme. Tämä hanke vietiin pääasiallisesti läpi omin voimin, mutta osaksi Japan Foundationin taloudellisella tuella. Nō-teatterinäyttämö tuotiin Saksasta kuorma-autolla ja olin itse Sompasaaressa laivaa vastassa. Luotsasin lastin Finlandia-teatteriin, jossa näytös pidettiin. Siellä näyttämöä rakennettiin talkoovoimin, tietenkin japanilaisten asiantuntijoiden tarkassa valvonnassa. Samalla tuli Finlandia-talo tutuksi. Muistan Kanze Hideon yhtäkkisen karjunnan, kun joku rakentajistamme erehdyksessä astui näyttämölle jalkineet jalassa. Itse esitys meni loistavasti ja Finlandia-talo oli käytännöllisesti katsoen loppuunmyyty. Itse näytelmän seuraaminen oli helppoa yhdistyksemme hienosti toimittaman ohjelmalehtisen avulla, jossa kaikki näytelmien repliikit olivat Kai Niemisen kääntäminä.

Seuraava yhdistyksemme järjestämä Nō-teatterivierailu (Hosho-ryű Nōgakudan) vuonna 1985 meni jo melkein vanhalla rutiinilla. Silloin esiintymispaikkana oli Kansallisteatteri, ja saimme valtavasti tukea teatterin näyttämömestarilta ja henkilökunnalta. Kuitenkin hieman huimaa kun jälkeenpäin ajattelen mitä riskejä me johtokunnassa silloin otimme!

Toinen ”first ever” oli Ainu-kansantanssiryhmän tuominen Suomeen vuonna 1989. Tämä vierailu käsitti myös Kansallismuseossa järjestetyn kansatieteellisen näyttelyn. Vierailuun liittyen JKY julkaisi kattavan pienen kirjasen Ainuista. Kansallismuseon näyttelyn avausseremonia oli varsin juhlava ja siellä saatiin myös nähdä ja kuulla otteita Ainu-kansan laulu- ja tanssiperinteestä.

Kolmas ”first ever” oli Okinawalaisen tanssiryhmän (Okinawa Culture Association Group) tuominen Suomeen vuonna 1994. Tämä vierailu tapahtui yhteistyössä Savoy-teatterin kanssa, jonka johtaja Tapani Närhi on aina ollut valmis yhteistyöhön, kun on ollut kyse Japani-aiheisista vierailuista. Okinawalaiset vieraamme olivat mitä miellyttävintä joukkoa ja vietimme pari hyvin lämminhenkistä iltaa heidän kanssaan näytösten jälkeen.

Tähän väliin oli mahtunut mm. myös maineikkaan marionettiteatterin Yukizan vierailu 1986. Yukiza esiintyi Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja näytös herätti suurta mielenkiintoa kriitikkojen ja yleisön keskuudessa – näytös oli tietenkin loppuunmyyty. Siitä vierailuista on jäänyt seuraava hauska muisto. Ajelutin osaa porukasta vanhalla Ford Anglia-autollani ympäri Helsinkiä. Ryhmään kuuluvalla tuottajalla Yuki Chiellä oli musta mekko päällään. Kun nousimme autosta, huomasin kauhukseni että hänen koko selkäpuolensa oli koirankarvojen peitossa. Olin kiireissäni unohtanut imuroida auton! Eivätkä japanilaiset tunnetusti pidä koirankarvoista!

Yhdistyksemme järjestämiä musiikki- ja tanssivierailuja on ollut monia. Mieleen on erityisesti jäänyt Miyashita Shin Hogaku Music Ensemblen vierailu Finlandia-talon pienessä salissa vuonna 1990. Esitys päättyi mahtavaan jammaukseen, joka veti yleisön täysin mukanaan. Toinen vauhdikas esiintyminen oli Sen Amano Wadaiko Arhanin taiko-ryhmän esiintyminen Vanhalla Ylioppilastalolla vuonna 1987. Heidän mukaan tuomansa daikoku-rumpuoli läpimitaltaan niin suuri, että se juuri ja juuri mahtui Finnairin tuolloin käyttämään DC-9 rahtikoneeseen Amsterdamista Helsinkiin! Tästä ryhmästä lähti niin mahtavat äänet, että pelkäsin Vanhan Ylioppilastalon hajoavan.

Mainitsemisen arvoinen on myös perinteisen tanssiryhmän Jiutamain vierailu vuonna 1989. Tästä on jäänyt sellainen hauska muisto, että maineikkaan joikaajan Nils-Aslak Valkeapään piti esiintyä yhdessä japanilaisten vieraitten kanssa. Hetki, jolloin Valkeapään piti astua näyttämölle, lähestyi mutta miestä ei löytynyt mistään. Vasta muutama minuutti ennen esiintymistään hän käveli rauhallisesti sisään ja mainitsi että hän oli sillä välin ollut vähän ”kaupunkia katsomassa”.

Eräs mieleen jäänyt tapahtuma oli myös tunnetun sopraanon Samejima Yumikon vierailu vuonna 1996. Päätimme tehdä häneen vaikutuksen ja sain asevelihintaan hotelli Inter-Continentalista (missä hän asui) vuokrattua pitkän valkoisen Cadillacin. Olimme sillä häntä ja hänen säestäjäaviopuolisoaan lentokentällä vastassa ja ajoimme tyylillä hotelliin, auton baarin juomia maistellen. Hieno konsertti pidettiin Temppeliaukion kirkossa.

Yhdistyksemme on myös ollut myötävaikuttamassa siihen, että sekä Ateneum että Opetusministeriö aikanaan saivat huomattavan ukiyo-e lahjoituksen japanilaiselta mesenaatilta tri Goino Tadashilta. Tämän Utagawa Monjinkai -hyväntekeväisyysjärjestö lahjoitti Suomeen 450 perinteistä puupiirrosta!

Konsertit ja kulttuuri-illat

Temppeliaukion kirkosta puheen ollen, yhdistys järjesti siellä monen vuoden ajan konsertteja nuorille japanilaisille klassisen musiikin taitajille ja heidän ystävilleen. Nämä konsertit pidettiin nimellä Mizu no Oto – Veden Ääni. Näissä konserteissa ovat esiintyneet Tateno Izumi, Shibayama Naoko, Avanti, Kari Kriikku ja moni muu maineikas muusikko. Joitakin konsertteja pidettiin myös Valkoisessa salissa. Yhdestä niistä on jäänyt muistiin esiintyjän kukitus esiintymisen jälkeen. Olimme sopineet että omat ja suurlähetystön kukat annetaan vasta kun esiintyjä tulee toisen kerran kiittämään aplodeista. Silloinen suurlähettiläs, jääköön nimi mainitsematta, ei tätä tiennyt ja kun esiintyjä ensimmäisten aplodien saattamana palasi verhon taa, hän vihaisesti kääntyi järjestäjiin päin ja huudahti baka…! No, tilanne selvisi nopeasti mutta jäihän siitä hieman huono maku suuhun.

Kun nämä konsertit sitten kuolivat luonnollisen kuoleman 1990-luvun alussa, keksittiin järjestää Japanilaisia kulttuuri-iltoja Aleksanterin teatterissa. Vierainamme oli tuolloin puoliammattilaisia ryhmiä Japanista, jotka tulivat omalla kustannuksellaan Suomeen turisteina ja samalla esiintymään. Aleksanterin teatterissa esitettiin suomalaiselle yleisölle mm. teeseremoniaa, kimonoshowta, hogakua, kenbua, kuorolaulua jne. Nämä näytökset olivat suosittuja, koska niitä voitiin järjestää ilman sisäänpääsymaksua. Näytösten jälkeen teatterin lämpiössä pidetyissä juhlissa vaihdettiin lahjoja ja tutustuttiin vierailijoihin lähemmin. Yhdistyksen puuhaihmisille tuli tuolloin Aleksanterin teatterin talo kovin tutuksi. Korvaamaton oli johtokuntamme jäsen Tomoko Saito-Soinisalo, joka toimi tulkkina ja tärkeänä yhdysnaisena japanilaisten vieraiden ja teatterin näyttämöhenkilökunnan välillä kaikissa näyttämöteknisissä kysymyksissä sekä ennen näytöstä että varsinkin sen aikana, jolloin kaiken piti täsmätä.

Tämäkin toiminta loppui aikanaan kun tuli yhä vaikeammaksi saada tällaisia ryhmiä tulemaan Suomeen. Jossain määrin on tätä perinnettä kuitenkin pystytty jatkamaan Annantalon Japanipäivien yhteydessä, missä meillä aika ajoin on ollut japanilaisia vieraita. Japanipäivät ovat vuodesta 1997 alkaen olleet yhdistyksemme ”lippulaiva”. Vuosien mittaan tästä tapahtumasta on tullut yhä suositumpi, niin että Annantalon seinät alkavat tulla vastaan. Siitä huolimatta Suomesta ei löydy toista tapahtumaa, missä japanilaisen kulttuurin koko kirjo on yhdellä silmäyksellä ja samana päivänä nautittavana.

Lopuksi on mainittava, että yhdistys myös kirjailijapuolella on vuosien varrella toiminut tapahtumien järjestäjänä. Lahden kirjailijakokoukseen Mukkulaan kutsuttiin aikanaan myös monta japanilaista kirjailijaa. Heille järjestettiin JKY:n toimesta Helsingissä luentotilaisuuksia. Näissä tilaisuuksissa ovat esiintyneet monet mielenkiintoiset nimet kuten professorit Yanagihara, Kato, Koyama ja Nakamura sekä kirjailijat Abe, Kaiko, Yagawa ja Shiraishi. Näistä Kaiko Takeshi oli suuri kalamies ja hänen käyntikorttiinsa oli präntätty lause ”Take me to the fishiest place nowbody knows except you. Please!”.

Elokuvaesitykset

Lopuksi en malta olla mainitsematta japanilaisia elokuvia, ne kun ovat mieliharrastukseni. Yhdistys on vuosien varrella ollut järjestämässä varsin monenlaisia elokuvatapahtumia. Omasta takaa järjestimme elokuvailtoja yhdistyksen jäsenille siten, että lainasimme varsin kookkaan laserheittimen ja videolaitteen suurlähetystöstä ja esitimme leffat Tomohimassa ja myöhemmin Ryhmäteatterin tiloissa. Parhaimmillaan pienessä Tomohimassa oli runsaat 20 katselijaa. Laitteiden raahaaminen edestakaisin oli kuitenkin varsin raskasta hommaa. Elokuvia olisi edelleen paljon esitettäviksi, mutta pulmana on toimivien tilojen puute.

Yhteistyössä Suomen Elokuva-arkiston kanssa (nyk. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) yhdistys on myös järjestänyt lukuisia Japaniaiheisia elokuvasarjoja Orion-teatterissa. Näitten järjestämisessä auttoi myös yhteistyö Finnairin kanssa, jossa allekirjoittanut tuolloin toimi. Finnairilla saatiin suuret 35 mm kelat kuljetettua Suomeen. Tämä kolmikantayhteistyö oli aikanaan hyvin hedelmällinen ja pystyimme tarjoamaan suomalaiselle yleisölle paljon sellaisia japanilaisia elokuvaklassikoita, joita ei koskaan ennen ollut nähty Suomessa

Tässä nyt oli muutamia otteita yhdistyksemme yli 30-vuotistaipaleelta. Paljon enemmän olisi kerrottavaa, mutta niin kuin alussa mainitsin, tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu miksikään varsinaiseksi historiikiksi.

Lopuksi on vielä mainittava yhteydet Japanin suurlähetystöön Suomessa. Vuosien varrella olemme olleet yhteydessä moneen suurlähettilääseen, joista monista on jäänyt hyvin mieluisia muistoja. Vielä monilukuisempi on ollut se lähetystön muu henkilökunta, joka on näinä vuosina tullut tutuksi. Valitettavasti japanilaisten keskimääräinen pesti Suomessa on vain 3–4 vuotta, joten kovin pitkäaikaisia suhteita ei voida luoda. Onneksi pätevä suomalainen henkilökunta on pitkäaikaisempi ja onhan muutama japanilainen päässyt palamaan Suomeen toisellekin rupeamalle

Olen edellä maininnut nimeltä joitakin yhdistyksemme jäseniä eri yhteyksissä. On kuitenkin tähdennettävä, että menneestä menestyksellisestä toiminnasta saamme kiittää KAIKKIA niitä aktivisteja jotka ovat JKY:n olemassaolon aikana toimineet joko yhdistyksemme johtokunnassa tai muuten ovat olleet erilaisissa riennoissa mukana. Erityisesti haluan kiittää niitä henkilöitä jotka ovat toimineet yhdistyksemme sihteerin, taloudenhoitajan ja jäsenlehden päätoimittajan vastuullisissa tehtävissä. Ilman heitä yhdistyksen toiminnasta ei tulisi mitään. Toivottavasti energiaa ja intoa riittää myös tuleville vuosille

Ronny Rönnqvis

Tämä kirjoitus syntyi alun perin vuonna 2008 vietetyn Japanilaisen kulttuurin ystävien 30-vuotisjuhlaa varten, mutta on joiltakin osin päivitetty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *