Samurai, geisha ja sushi ovat käsitteitä joita yleensä osataan liittää Japaniin. Valkokankaan samuraille pitkä miekka, katana, on yhtä välttämätön kuin kuudesti laukeava lännen miehelle. Samuraitten ympärille on luotu vaikka minkälaisia myyttejä. Mutta minkälainen oli oikeasti samurai vanhassa Japanissa?
Sotaisten bushien aikakausi
Koska Japani on saarivaltakunta, ulkonaisia vihollisia maalla ei ole juuri ollut. Mutta 1000-luvulla Emishi- ja Ainu-kansat asuivat keski-Japanissa ja etelän keisarihovin pyrkimys oli työntää nämä ”barbaarit” kauemmaksi pohjoiseen. Tähän tarvittiin sotureita. Aluksi kuka vaan joka tarjoutui tarttumaan miekkaan oli tervetullut sotilaaksi. Tästä sitten vähitellen muodostui sotilaskasti joista ruvettiin käyttämään nimi bushi (sotilas-herrasmies) tai buke, sotilassuku. Koko 1500-luku piti Japania sisällissodan kourissa ja tänä taistelevien valtakuntien aikakautena (sengoku jidai) jokaisella kyvykkäällä sotilaalla oli mahdollisuus edetä jopa lääninherraksi (daimyo).
Tuolloin ratsastavien bushien aseistukseen kuului etupäässä pitkä jousi (yumi) tai keihäs (yari). Pitkä miekka, haarniskaan kiinnitetty tachi toimi lähitaisteluaseena. Bushien aikaan ratsastusta pidettiin luonnollisesti korkeassa arvossa, mutta hevonen oli käytännössä ainoastaan korkea-arvoisten bushien käytettävissä. Varsin monimutkaisin menetelmin valmistetun haarniskan (yoroi) hankkimiseen vaadittiin varoja tai hyvä sotaonni. Näin ollen ainoastaan menestyneillä sotureilla oli varaa ylläpitää hyvää hevosta ja täysihaarniskaa. Bushin pääaseen, eli pitkän jousen käyttö vaati taitoja, joita harjoitettiin mm. villisikametsästyksellä ja maaliammunnalla laukkaavan hevosen selästä (yabusame).
Rauhanajan samurai
Varsinainen samurailuokka syntyi kuitenkin vasta sisällissotien päätyttyä 1600-luvun alussa, jolloin rauhanajan yhteiskunta shogun Tokugawa Ieyasun toimesta jaettiin neljään luokkaan: sotilaat (shi), maanviljelijät (nō), käsityöläiset (kō) ja kauppiaat (shō). Sotilaista ruvettiin nyt käyttämään nimitystä samurai (verbistä saburau, palvella).
Samurait muodostivat Edo-kaudella (1600-1868) maansa korkeimman ja arvostetuimman luokan. Se oli myös koulutukseltaan ja sivistystasoltaan kaikkien muitten luokkien yläpuolella. Samurailuokan sisällä arvoasteikko oli kuitenkin laaja. Lääniherran (daimyon) ja jalkasotilaan (ashigaru) välinen ero tuloissa ja arvostuksessa oli valtava. Siihen väliin löytyi yli 15 eri arvoluokkaa. Johtavasta asemastaan huolimatta alhaiset samurait olivat silti suhteellisen köyhiä koko Edo-kaudella. Sekä keskushallinnossa (bakufu) että läänityksissä (han) johtavat virat pitkälti perittiin, vaikkakin kyvykkäille alemmille samuraille aika ajoin myös annettiin tilaa.
Samurain aseet
Samuraille tunnusomaista on daishō-miekkapari jota hän aina kantoi kupeellaan, sekä hänen tukkalaitteensa (chon-mage). Tämä yhdistelmä erotti samurait muista yhteiskuntaluokista. Pitkä kaksikätinen miekka katana ja lyhyt miekka wakizashi kannettiinvyöhön (obi) työnnettynä, terät ylöspäin. Wakizashia kannettiin aina mukanaan. Katana pantiin miekkatelineeseen (katana-kake) samurain vieraillessa sisätiloissa.
Japanilaisten miekkojen (nihon-tō) terät tehdään monimutkaisella damastitekniikalla ja miekan koristeet ovat korkealaatuista käsityötä. Jokainen miekka on oma yksilönsä eikä kahta samanlaista miekkaa juuri ole olemassa. Miekkasepät työskentelivät yleensä määrätyllä alueilla tai kylissä, jotka tulivat kuuluisiksi miekkatuotannostaan (esimerkiksi Bizen tai Sekin kylä). Eipä siis ihme että samurait suuresti arvostivat miekkaansa. Samuraille miekka oli hänen sielunsa ja pitkä sekä lyhyt miekka oli aina kannettava mukana. Varsinkin pitkän miekan terä valittiin huolellisesti koska se oli samurain kunnian tae. Samuraille kunnia oli hyveistä tärkein ja esimerkiksi verikostoon (kataki-uchi) oli ryhdyttävä, jollei muusta syystä niin sosiaalisen paineen takia. Myös rituaaliseen itsemurhan mahdollisuuteen (seppuku) oli aina varauduttava.
Samurailuokan kohtalo
Samurait muodostivat Edo-kaudella n. 5-7 prosenttia Japanin silloisesta väestöstä, eli lukumäärältään n. 1,5-2 miljoonaa. Varsinaiseen sotapalveluuun oli mobilisoitavissa runsaat 400.000 miestä. Samurait kävivät viimeisen epätoivoisen taistelunsa luokkana nk. Satsuma-kapinan aikana vuonna 1877. Tuohon aikaan luokkajako oli jo virallisesti lopetettu, mutta käytännössä vanhaan samurailuokkaan kuuluvat henkilöt jatkoivat myös Meiji-kaudella (1868-1912) valtion johtotehtävissä. Näin ollen samurai-henki, bushidō, eli sotilaan tie säilyi ja itse asiassa siirtyi laajempien kansankerroksien omaisuudeksi. Tänä päivänä samuraitten perinne näkyy käytännössä lähinnä budō-taistelulajien suurena suosiona, ei ainoastaan Japanissa vaan koko maailmassa. Samuraikulttuurin henkinen perinne Japanissa ei tänä päivänä ole niin näkyvä, mutta se on silti edelleen sisäänrakennettuna japanilaisten ajatusmaailmaan.
Ronny Rönnqvist